Lampaasta sanottiin, että se on lauhkea eläin, mutta ruohikossa lymyävä, myrkyllinen kyykäärme oli pelkkää häntää. Vaikka sika piehtaroi mudassa karkottaakseen nahastaan loisia, se oli niin siistieläin, että teki tarpeensa aina samaan kettansa nurkkaan. Koirat räksyttivät tiellä vaeltajia, mutta karavaanit kulkivat.
Taivaan kupolin sinisessä korkeudessa liiteli kanahaukka. Kukko kiekui, punaheltta, ollen kanatarhan turva ja ajaen kanaset suojakatoksen alle. Isännälle ja emännälle se oli aamunairut verraton, kun se alkoi kiekua neljältä yöllä. Myöskään tänään ei mummokaan ajanut kanasiaan niitylle hyppelemään, sillä metsässä hiipi hiljainen kettu, niin viekas ja pitkähäntäinen, mitä varten kynsilauta oli pystytetty kannonpäähän. Puuhun tukeutuen pojannyösi tähtäsi suustaladattavalla, ikälopulla luodikolla taivaan kupolissa tähystävää petolintua.
Kissatulokaslaji kuumasta Egyptistä, missä se oli tottunut peittämään ulosteensa erämaahan kuivaan hiekkaan, yritti pohjolassakin kaapia kovaa, kiinteää maata, mistä ei tahtonut saada murenia ulosteen peitoksi. Eläin vain noudatti miljoonan vuoden takaista, evoluution kehittämää tapaa, jolla pyrittiin estämään isompien vihamielisten petojen hajuvälien saaminen kissasta. Se piti maalaistalojen hiiri- ja myyräkannat kurissa Vain harvat kissat uskalsivat käydä kamppailuun ison rotan kanssa. Kissat myös tappoivat valtavan määrän pikkulintuja. Kissa toi myös elävän saaliin ihmisten eteen ja rääkkäsi sen hitaasti kuoliaaksi. Jos kokematon nuori kissa sattui syömään myrkyllisen pikkiriikkisen, suipponokkaisen päästäisen, oli tässä kissalla hengenmeno lähellä. Ihminen ja rotta ovat harvinaiset nisäkkäät, jotka ovat sopeutuneet joka paikkaan maapallolla. Yksi ratkaiseva tekijä on, että ne ovat kaikkiruokaisia.
Pojannyöseillä oli elättivariksia ja kiiltäviä esineitä varastavia harakoita. Naapurikylässä oli mustatakkinen korppi, joka osasi sanoa nimensä ”jaska paska”. Jänis kävi kalvamassa pihan perällä kasvavien haapojen kitkeriä kuoria. Kesäyön hämyssä lepakko, nahkasiipi liihotteli pyydystäen hyönteisiä. Se on ainoa nisäkäs, joka pystyy lentämään ilman apuvälineitä. Öisin yököt lentelevät, öisin öykkärit elävät. Jotkut pingottavat kahden pitkän seipään väliin valkoisen lakanan ja liehuttelivat sitä, jotta lepakko törmäisi siihen ja tuupertuisi maahan, jossa se voitaisiin lopettaa. Lepakko on kuitenkin sokea ja suunnistaa ultraäänen avulla, niin että se ei nähnyt lakanaa. Se pyydysti ihmisiä kiusaavia hyönteisiä, eikä myöskään kilpaillut samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Ilmeisesti lepakko piti teurastaa, koska se muistutti näöltään pikkupirua. Hyi hyi hyönteisiä niille ei olla myönteisiä.
Niivinvainiossa siipi- eli liito-oravat liitelivät kilpikaarnaisista männyistä toiseen. Niitäkin yritettiin vahingoittaa seipäillä huitomalla. Yleinen elämänfilosofia oli, että kaikki villieläimet pitäisi hävittää sukupuuttoon. Alkukesästä Niivinvainion viidakko soi monenmoisien siivekkäiden konserteista. Kuuluvimpia oli harakan nauru, variksen vaakunta ja räkättirastaan räkätys. Näitä lintuja ihminen oli vihannut aikojen alusta lähtien, koska ne kilpailivat samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Vaikka kilpailu samasta ruuasta oli jäänyt taakse aikoja sitten, viha jatkui ja sitä ei paheksuttu, kun pojannyösit särkivät urakalla linnunpesiä ja kovaluontoisimmat rääkkäsivätkin linnunpoikasia ennen kuin tappoivat ne.
Keväisin Hokkalassa pihapuut tulvivat kottaraisten viserrystä. Lintuja oli niin runsaasti, että jos samassa puussa oli pari pönttöä, niin molemmissa pesittiin. Sitten 1980-luvulla lintuja ei enää ilmestynyt kylälle. Kolmen kilometrin päässä Vehkaperällä kottaraiset viihtyivät paljon pitempään. Oliko syy Jorma Turpeisen harjoittama karjatalous?
Talvella pusikoista kuului mehtikanan eli riekon riettaan nauravia tai sadattelevia äännähdyksiä: err, rak gopeukko gopeukko hähhhhää. Pojannyösit olivat asettaneet hirttosilmukoita, eli permiä mehtikanan taaperruspoluille. Mutta vieläkin metsässä hiipi se hiljainen kettu, niin viekas ja pitkähäntäinen.ja silloin tällöin se vei permeen hirttäytyneen metsäkanan makoisampaan suuhunsa.
Hokkalan kylä uinui tavanomaista hiljaiseloaan, kun alkoi tapahtua. Hoiskolainen eläkeläismies Toivo Ylitalo osti Aholan talon ja alkoi runnaamaan. Hän puratti Aholan kaksihuoneisen harmaan mökin ja pitkän ulkorakennuksen, jossa oli aitta,, puuhuone ja sauna ja rakennutti Kauko Pohjosella ja Markku Uusimäellä uuden talon ja peltivuorisen kanalan. Aholaan kuului pala peltoa ja Topi ylisti Hokkalan peltoja paremmaksi, kuin Hoiskon viljelysmaat. Hokkalan isännät olivat päinvastaista mieltä. Enqvist yhtiö myi Niivinvainion palstan valtiolle ja Topi osti sen, valtiolta ja kaatoi ikimännyt. Hän aikoi tehdä siitä peltoa. Kaivinkone työskenteli jonkin aikaa ja valmista tuli muutama aari. Sitten havaittiin, että suurin osa alueesta oli niin vähämultaista, ettei siitä voinut tehdä viljelysmaata. Lähiseudulla olisi ollut myytävänä valmiita pakettipeltoja huokealla, mutta ne eivät Topia kiinnostaneet. Topi teurasti kanalansa kanat ja muutti takaisin Hoiskoon. Kiireessä jäi Niivinvainion hakkuuraiskio istuttamatta tai siementämättä, jotta uusi metsä kasvaisi hävitetyn tilalle. Luonto otti ohjat käsiinsä ja osalle aluetta se kasvatti läpitunkeutumattoman lepikon ja toiselle osalle ylitiheän koivupusikon. Mäntyjä ei enää varttunut lehtipuiden seassa. Linnuille tällainen maisema oli paratiisi.
Muutaman vuoden kuluttua Hannu Parkkonen perheineen muutti asumaan Aholaan. Kun Niivinvainiossa koivikko paksuuntui yli 10 sentin, Hannu alkoi raivaamaan viidakkoa, niin että sopiva harva koivujen pilaristo jäi kasvamaan. Talvella lumi painoi hoikkia runkoja jonkin verran kaarelle. Niivinvainioon jäi iso alue niin tiheää lepikkoa, ettei kyljittäin kulkeminenkaan päässyt läpi. Kun Hannu muutti pois ja Aholan piha jäi hoitamatta, tiheässä olevat koivun ja lepän vesat valloittivat kartanon. Nykyisin taloon ei enää erota läheltäkään puuston seasta. Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka nopeasti luonto alkoi mitätöidä ihmisen rakentama ympäristöä.
1950-luvulla Hokkalasa oli 100 asukasta ja 2024 enää 15. Miltä kylä näyttäisi 100 vuoden kuluttua eli 2124, jos olisi mennyt muualle, kylän autioituessa ihmisistä ja maisemanhoito olisi loppunut. Peltoja oli viljelty parisen sataa vuotta vähempi ja enempi ja niitä oli lannoitettu milloin milläkin lannoitteella, kuten kaskituhkalla, ihmisen- ja hevosen-, naudan- ja sian ulosteilla, TuomasKuonalla, Chilen-salpietarilla, Y- lannoiteilla ym. Happamuutta oli säädelty ravalla, savella ja kalkilla. Vaikka vilja ja heinä oli vienyt parhaat mehut, olivat pellot normaalia parempi kasvualusta rehevälle metsälle ja pensaistolle ja aluskasvillisuudelle, kun luonto mitätöi ihmisen aikaansaannokset. Vuonna 2124, sadan vuoden kuluttua, Hokkalan kylän ja pellot peitti vehmas ja jykevä ja tiheä metsä. Rakennusten katot olivat painuneet sisään, osassa seinät kaatuneet jossakin kimmelsi puoliksi särkynyt ikkuna valonsäteen osuessa siihen. Lintujen pesiä oli runsaasti sortuvissa rakennuksissa. Rakennusten väri oli synkkä mustanharmaa. Parhaiten luonnon rynnistystä olivat kestäneet Aarnon, Maunon ja Juhan tiilitalot, joissa katot olivat painuneet sisään, mutta seinät rapautuneina pystyssä ja niiden ylimmän tiilivarvin päällä kasvoi koivunvesoja. Kylän läpi vievä entinen valtatie oli kasvanut lähes umpeen. Sitä pitkin kulki kaita väylä, joka oli hirvien ja peurojen vaellusreitti. Metettyneeseen Hokkalan olivat monet eläimet laajentaneet reviiriään, kuten karhu ja susi Ahkioharjusta, metsä- eli suomenpeura Pohjoiskankaalta, kotka Linkkilästä ahma ja ulottivat myös matkansa Hokkalaan.
Jo 1950-luvulta lähtien oli Hokkalaan tullut uusia eläimiä. Hongolta tuli siili, joka kuitenkin katosi. Laulujoutsenet lensivät Lamminjärvelle. Lokit tulivat syömään matoja vasta äestetylle pellolle Savonjärveltä, missä oli keväällä kun leskenlehdet alkoivat kukkimaan metsätien penkassa, mahdoton lokkisirkus. Ilma oli täpötäynnä sinne tänne liitäviä ja lentäviä lokkeja, joiden kirkuna kuului kilometrin päähän. Metsä- eli suomenpeurat tulivat Pohjoiskankaalle, missä ne talvella metrisessä lumessa kaivoivat persepyllyssä ravintoa patterinmäen rinteestä. Suomenpeurahan metsästettiin Suomessa sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Niitä säilyi Venäjän Karjalassa ja ne alkoivat vierailla Kainuussa 1950-luvulla. Niistä alkoi suomenpeuran paluu, niin että Kuhmon seudulla on n. 900 yksilöä ja Suomenselällä, mihin Kyyjärvikin sijoittuu, yli 2000 yksilöä. 1970-luvun lopulla Kuhmosta tuotiin kaksi hirvasta (urosta) ja kahdeksan vaadinta (naarasta) Kivijärven ja Perhon rajalla olevan Koirasalmen totutustarhaan, mistä ne aikanaan vapautettiin. Ne viihtyivät hyvin ikimuistoisella peura-alueella. Suomenselällä ja lisääntyivät helposti. Hirvellä oli sukupuutto myös lähellä. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeisenä pula-aikana hirvikanta ammuttiin lähes olemattomiin. Kuitenkin Parkanon valtionmetsissä hirvet olivat tehokkaassa suojelussa ja myös Pohjois-Karjalan suurissa erämaissa ne onnistuivat piileskelemään hengissä. Rauhoituksen avulla nämä rippeet saatiin nousemaan uudeksi kannaksi. 2000-luvulla nähtiin isoja karhun jälkiä tienreunan sannassa, kun otso oli löntystellyt Valkeisjärven tietä ja jatkanut Ahkioharjun tietä lentokentälle. Siellä oli nähtävissä pienemmänkin karhun jälkiä. Alhaisimmillaan maamme karhukanta oli 1960-luvulla, kun niitä oli n. 100-150 yksilöä. Lentokentältä n. kilometri pohjoiseen olivat sudet tappaneet nupopäähirven keskelle metsäautotietä. Lieneekö liukastunut iljanteisella tiellä, jolloin sudet pääsivät sen kimppuun. Susikanta oli alhaisimmillaan 1970-luvun alussa, jolloin niitä oli kymmenkunta yksilöä. Kottaraiset visersivät hyvästit Hokkalalle 1980-luvulla, eivätkä palanneet. 2000-luvulla metsäkauriit ilmestyivät kylälle. Näiden 80 cm korkeiden eläinten mieluisa paikka oli Hautasaarenmäen ja Lamminkankaanmäen välisen notkon tiuha viidakko. Tekipä metsäkaurisnaaras tavanomaiset 2 vasaa, kun toinen poiki vain yhden.
Sadan vuoden päästä tulevaisuudessa v. 2124 saattoi ilmasto olla lämmennyt niin, että oli pitkiä kuivuuskausijaksoja ja niiden perästä pitkiä voimakkaita rankkasade- ja myrsky kausia. Maaston ollessa rutikuivaa, saattoi Kyyjärvelläkin niin suuria maastopaloja, että olemassa olevilla resursseilla ei niitä kyetty sammuttamaan, vaan oli odotettava, että ne sammuivat itsestään. Sitten oli taas pitkiä ja voimakkaita rankkasateita, jotka saivat järvet ja joet tulvimaan yliäyräiden. Ilmeni rajuja myrskyjä ja syöksyvirtauksia, mitkä raiskasivat metsään valtavia aloja.
Näyttää siltä, että osa ihmisistä ei tiedä, että mitään ilmaston lämpenemistä on menossakaan, vaan he tuumivat, että sattuupa tämä kesä olevan lämpimämpi, kuin edellinen, mutta varmaan tuleva kesä on viileämpi. Se on sitä normaalia sään vaihtelua. He eivät tiedosta kuumempaan menevän kehityksen pääsuuntaa eli trendiä. Osalle ihmisistä on hällä väliä, miten tulevat sukupolvet selviävät olemassa olon kuumassa taistelussa, kun vain itsellä on siedettävät oltavat. Osa ihmisistä kantaa huolta ilmaston lämpenemisestä ja luontokadosta, mutta he ovat vähemmistönä. Kun sivistyneet valtiot pienentävät haitallisia ilmastopäästöjään, niin sotakiihkoiset maat sotivat minkä kerkeävät, mikä lisää haitallisia päästöjä ja moninkertaisesti ja näin päästöjä vähentävien työ menee hukkaan. Tällä hetkellä sotia käydään Euroopassa, Lähi-idässä ja Afrikassa, missä eräät päiväntasaajan valtiot ovat ilmaston muutoksen takia lähes asumiskelvottomia, koska vettä on hyvin niukasti, kuitenkin niissä soditaan. Koska ilmaston lämpötilan kohoamista ei voida tai ei haluta estää, tulee joskus aika jolloin on niin kuuma, että elävä luonto kuivaa pois planeetaltamme. Tuleeko tämä 500 vai 1000 vuoden kuluttua.
Ihminen on keksinyt toisenkin konstin, millä hävittää elävän luonnon ja itsensä planeetaltamme. Näppärästi se käy ydinpommeilla, joita on niin paljon varastoissa, että maapallo voitaisiin tuhota useamman kerran, jos vain olisi napinpainajia. Erään hyökkäyssotaa käyvän valtion johtoporras on viime aikoina vihjaillut jotain ydinaseiden käytöstä. Ennen kuin ilmastonmuutokseen kiinnitettiin huomiota, pidettiin holtitonta ihmiskunnan lisääntymistä vaarana ihmisen olemassaololle. Vaara ei ole kadonnut ja ihmiskunnan paisuminen jatkuu reippaasti. Viimeisten 10 000 vuoden aikana ihminen on ollut pelkästään eläimistölle tuhoisampi, kuin mikään luonnonvoima aikaisemmin. On jopa arveltu, että ihmisen ilmestyminen luonnon näyttämölle vastaa katastrofia, joka tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten, kun dinosaurukset kuolivat.
Lajien häviäminen luonnossa on normaali tapahtuma ja sitä tapahtuu kaiken aikaa. Näyttävä tapahtuma oli dinosaurusten kuoleminen 65 miljoonaa vuotta sitten. Dinosaurusten valtakausi kesti 140 miljoonaa vuotta. ilmanala oli miellyttävä ja kasvisto runsasta ja rehevää. Niinpä dinosauruksista kasvoi kookkaita hirmuliskoja. Esim. jymylisko kasvoi 20 m pitkäksi ja 30 000 kg painavaksi eli oli yhdistelmäkuorma-auton kokoluokkaa. Sitten tapahtui katastrofi. Maahan iskeytyi jättikokoinen meteoriitti, joka nostatti niin sankan pölypilven, että aurinko pimeni useiksi vuosiksi. Kaikki vihreät kasvit kuolivat. Ilmasto kylmeni ja vaihtolämpöiset dinosaurukset paleltuivat kuoliaiksi. Eläinkunnasta jäi henkiin tasalämpöisiä, korkeintaan kissan kokoisia raatoja, lahoavia kasvinosia, siemeniä ja pähkinöitä syöviä elukoita. Ne selvisivät, kun aurinko tuli näkyviin pölyn seasta ja kasvit alkoivat viheriöimään. Näiden hengissä säilyneiden joukossa oli päästäisen näköinen eläin, joka kantoi sisässään ihmiseen johtavaa kehityslinjaa.
Monesti isojen luonnonkatastrofien aiheuttajat tulevat ulkopuolelta eikä kuolevien lajien tietoisesti itseaiheuttamia. Dinosauruksetkin tuhosi ulkoa avaruudesta lentänyt meteoriitti.
Ihmisen menestys muihin lajeihin verrattuna perustuu ylivoimaisiin henkisiin kykyihin. Liikaviisas ihminen pystyy hävittämään lajinsa ja muun elollisen sukupuuttoon ilman ulkopuolelta tulevaa syytä.
Ihmislajin pahimmat, itseaiheutetut, tuhoon vievät uhkat ovat maapallon liiallinen lämpeneminen, ydinsota ja liiallinen väestökasvu. Näihin pitäisi löytyä ratkaisu kiireesti tai hominidien (ihmisen) 3 miljoonaa vuotta vanhalle tarinalle joudutaan kirjoittamaan loppulause.
Maapallolle on samantekevää onko sillä elämää tai ei. Se viuhtoo rataansa avaruudessa ja kääntää kuvettaan.
Martti Lutherin kerrotaan virkkoneen: Vaikka tietäisin, että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun.
Kysymys: Mikä eläin saavuttaa korkeimman iän Suomessa? Vastaus: Jokihelmisimpukka eli raakku saattaa elää lähes 200-vuotiaaksi, ellei sitä tallota.
Hannes Keskitalo
