Ruokaa ei aina oo ollu valikoitavaks asti. Soan jäläkeen oli pula kaikesta. Isä ja äiti asu aluks äitin Hilta-tätin luona Kivelässä. Niukkaa oli. Isä teki mehtätöitä, leipä oli kirveensilimässä. Äiti puhu monneen kertaan miten kerran ei ollu mittään pattaan pantavaa. Sillon oli tuttu emäntä tullu käymään ja tuonu leivän ja kantopussillisen peruja. Oli siinä silimäkuluma kostunu ja pääs taas vähän etteenpäin. Kiitollisena äiti tätä muisteli. Sitten ku huushollas jo omassa tuvassa, se vei ussein naapuriin tai anto völijyyn tutulle pistäytyjälle lämpösen leivän tai rieskan ja millon mitäkin leivonnaista.

Äiti laitto hyvvää ruokaa ja sitä piti olla riittävästi. ”No niin, nyt on valamista. Ei siitä ennää yskä tuu eikä hammas katkie. Syökää nyt mahanno täyteen”, se ruukas sannoa. Sitten jos kattila meni ihan tyhyjäks, se hättäili, että olikohan ruokaa liika vähän. Maanantaisin äiti sano tekeväsä viikkokatsauksen. Syömäkeleposista ruuantähteistä se teki jottain uutta. Harvon oli mittään niin pillaantunutta, että piti viijjä tunkiolle. Aina-mummu sano joskus vieväsä ruuantähteitä harakoille ku ne nauraa niin herttaasti.

Kyllä keittohommissakin voi sattua ja tapahtua. Äiti oli taas kerran keittäny maitoperuja. Päätti kaataa sitten keitinveen suoraan likasankoon. Aatokset vissiin harhaili jossain, ni eikö kaataa hurskauttanu koko kattilallisen peruneen päivineen. Totta se harmitti ankarasti eikä auttanu muu ku alakaa alusta perunkuorimisella. Muuan naapurin tyttö taas määrättiin laittamaan perut hellalle kiehumaan. Se teki työtä käskettyä ja lähti pihalle vähäks aikaa leikkimään. Puolen tunnin päästä tuvassa oli senpäivänen katku. Tyttö ei ollu hoksannu laittaa vettä kattilaan. Hiillosperuja kärys kattilan pohojalla. Ehkä seuraavalla kerralla jo muisti mitä keittäminen tarkottaa. Jos vielä sai semmosen luottamustehtävän.

Leipominen oli äitille mieluista työtä. Kotonaan se oli oppinu ja olihan se Kuusamossa leipomossa lottahommissa. Kerran se muisteli niitä Kuusamon aikoja. Olivat joskus iltasin istuneet kakluunin ympärillä tupakoimassa. Ku oli niin kova koti-ikävä. Minä kauhistelin itekseni, meijjän äiti poltti tupakkia.

Keittokirijoja meillä oli usseita. Pula-ajan ja Pienviljelijän emännän keittokirja ja sitten usseita uuvvempia. Ja tietysti emännät vaihto keskenään risettiä ja lehistä leikattiin jos ei muuten piisannu. Tykkäsin jo kersana selata keittokirijoja. Sehän on hyvvää ajankulua. Yhteen oon näämmä teheny oikein merkintöjä. Kakkujen kohalla joissakin on äitin lyijykynämerkintöjä tai rasvaläikkä. Niihin kirijotin Olet tehn. En tiijjä miksei voinu kirijottaa koko sannaa. Ehkä se oli näyttävinnään oikein viralliselta tarkastukselta.

Setän emäntä kerto joskus 60-luvulla selevittäneesä äitisä jäämistöä. ”Ensimmäiseks poltettiin äitin keittokirija.” Minä kauhistun, eihän hyvvää keittokirijaa saa polttaa. No, se oli ollu kenkälaatikollinen lippua ja lappua. Lehtileikkeitä ja käsin kirijotettuja risettiä. Saatto siellä olla arvokkaitakin ohojeita. Mutta menny mikä menny. Siitähän sais vaikka sananlaskun: ”Sinne meni, tuhkana tuuleen ku Kummun Olokan keittokirija.”