Hokkalalle vuosi 1952 oli katastrofaalinen, sillä Hilja Nivalan ( Peurasen) kyläkauppa tuhoutui
kivijalkaan asti, tulipalossa. Saman vuonna makasin lattialla vaarini Kalle Parkkosen lakeassa
tuvassa ja edessäni oli sanomalehti Keskisuomalainen. Vaari opetti minua tavaamaan isoilla
kirjaimilla räntätystä lehden nimestä. Koo ee ässä-kes-koo ii-ki keski-ässä uuoo-suo-keskisuo-
ämmä aa-ma- keskisuoma-ällä aa ii-laiu.keskisuomalai-ännä ee ännä-nen- Keskisuomalainen.
Lukutaidotonta pikkupoikaa kiinnostivat vain sarjakuvat ja jouluntienoilla pukin ja tonttujen kuvat.
Fantom- sarjakuvassa kiinnosti päähenkilön sormessa oleva pääkallosormus. Kun Fantom tusjautti
konnaa leukaperään, niin siihen jäi ikuinen pääkallon kuva merkiksi pahasta ihmisestä. Fantomin
ampumataito ihastutti myös. Hän ampui samanaikaisesti kahdella kädellä pistoolilla erittäin tarkasti.
Konnalta hän saattoi ampua pistoolin kädestä. ZIP, ZIP. Me pikkupojat ihmettelimme, miksi häneen
ei kuula sattunut, vaikka hän seisoi luotisateessa? Päättelimme, että hänellä oli rautavaatteet.
Fantomin työasu oli pään ja kokovartalon peittävä tiukka, ruumiinmuotoja seuraava, harmaa trikoo
ja sen päällä raidalliset shortsit ja leveä, musta vyö, josta killuivat, kahden puolen revolverikotelot.
Jaloissa olivat tiukat mustat saappaat. Kasvojen yläosan peitti musta naamio. Valkoisen ratsun nimi
oli Hero (Sankari) ja koirana, jossa oli suden verta Devil (Paholainen). Fntomin koti oli luolassa,
jonka etuseinä oli kuin jättimäinen pääkallo, jonka suusta mentiin sisätiloihin. Se sanottiin olevan
Bengalin viidakossa ja Pygmien kääpiökansa vartioi sitä. Kun sitten olimme varttuneet niin, että oli
luettu maantietoa Hokkalan koulussa, huomasimme, että sarjakuvantekijän maantiedon tuntemus ei
ollut kummoinen, sillä Bengal on Aasiaassa ja Pygmit asuvat Afrikassa. Meni kymmeniä vuosia,
ennen kuin asia korjattiin sarjakuvaan. Fantomista käytettiin eri nimiä. Keski-Pohjanmaa lehdessä
käytettiin nimeä Urja. Eniten on käytetty nimeä Mustanaamio, jonka ystävä oli viidakkopartion
apulaiskomentaja eversti Weeks. Varsinaista komentajaa ei kukaan ollut nähnyt, mutta häneltä
tulivat komennot monimutkaisen mekanismin kautta. Salaperäinen komentaja oli Mustanaamio
(Fantom) vaeltava aave. Mustanaamion tyttöystävä oli olympiauimari Diana Palmer. Tarpeen
vaatiessa Mustanaamio pukeutui siviilikuteisiin, prässihousuihin, pitkään ulsteriin ja lierihattuun.
Tällöin hän käytti nimeä mister Walker. Joskus hänen täytyi mennä työtehtävissä alamaailman
suosimiin baareihin, aurinkolasit tietenkin kasvoilla. Koska hän ei käyttänyt viinaksia, hän tilasi
lasin maitoa. Silloin tuli pilkkaamaan ostosta joku gorillaa muistuttava konna. Kun mister Walker ei
reagoinut mitenkään, sipaisi roisto maitolasin lattialle ja valmistautui lyömään. Mister Walkerin ei
auttanut muu, kuin iskeä nopea koukku konnan leukaan, mikä aiheutti, knockoutin (tyrmäys), niin
että roisto kaatui selälleen kapakan lattialle ottamaan tiedottomana lukua ja vain pääkallomerkki
leukaperään muistoksi jäi.
Hokkalan tenavat seurasivat mieluusti Pörrin seikkailuja. Pörri oli karhunpentu, joka esiintyi
Keskisuomalaisessa aina yhden kuvan sarjakuvana, mikä oli kahden palstan levyinen ja yhtä korkea
ja siinä piirretty Pörri askarteli. Kuvan alla oli sen kokoisessa neliössä teksti, missä selostettiin jutun
juoni. Keskisuomalainen alkoi julkaisemaan sarjakuvaa Nalle, Pelle ja Bingo. Nalle oli
samannäköinen, kuin Pörri, Pelle oli pelikaani ja Bingo oli pingviini. Pellen alaleukapussista löytyi
vaikka mitä tarpeellista. Monesti heitä kävi tapaamassa eläkkeellä oleva merimies Mursu. Hän
aloitti aina tarinansa, että kun olimme Biskajan lahdella yllättäen nousi hirmuinen myrsky. Hän ei
päässyt tätä pitemmälle milloinkaan, kun tuli joka kerta jokin keskeyttävä tekijä, emmekä koskaan
saaneet kuulla, mitä siellä Biskajan lahdella tapahtui.
Muutamissa lännensarjakuvalehdissä oli kaksi kaverusta päähenkilöinä, jotka ratsastivat
seikkailusta toiseen. Olisivatko sarjakuvantekijät saaneet kaksoissankari idean maailman
kirjallisuuden suuresta klassikosta espanjalaisen Migel De Cervvantes saaverden 1600- luvun alun
kirjoittamasta kirjasta ”Don Quiote”, missä tämä pitkä ja hontelo aatelismies, surullisen hahmon
ritari, seikkailee yhdessä aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa. Don Qujiote ratsasti isolla
luisevalla, sairaalloisen laihalla hevosellaan Rocinantella. Fon Quiote oli mielentilaltaan
umpihullu. Aseenkantaja Sancho oli talonpoika, jonka Don Quiote oli saanut katteettomilla
lupauksilla völjyynsä. Kun Don Quiote oli langanlaiha, pitkä hujoppi, niin Sancho oli lyhyt ja
pyylevä, isovatsainen ”ylen sakia priha” joka ratsasti, pienellä aasilla ja oli tervejärkinen
maalaismies, Kun Donn Quiote monilla hulluntempauksilla, saattoi itsensä jopa hengenvaaraan,
yritti Sanco pelastaa hänet. Laajasti tunnettu on tapaus, kun Don Quiote näki useita korkeita
tuulimyllyjä ja uskoi, että ne olivat vihamielisiä jättiläisiä. Hän ratsasti peitsi tanassa taistelemaan
niitä vastaan. Kun kävi tuulenpuuska lähtivät tuulimyllynsiivet pyörimään ja iskivät sankarittaren
lähes henkihieveriin. Tästä tapahtumasta on tullut paljon käytetty sanonta taistella tuulimyllyjä
vastaan.
Hokkalassa pystyi tutustumaan myös Jose Luis Salinasin lännensarjakuvaan Cisco Kid
Keskisuomalaisen palstoilta. Sen sankarit olivat syntyneet espanjankielisen Meksikon hehkuvan
auringon alla. Päähenkilöt olivat ratsastavat kaverukset Cisco Kid ja Pancho. (Don Quiotessa oli
aseenkantaja Sanncho). Cisco oli jäntevävartaloinen mustakiharainen nuorimies.. Pancho oli hyvän
ruuan ystävä ja oli kasvattanut pulskan vatsan ja ruumiinmuoto jäljitteli Sancho Panzan muotoa,
mutta oli jonkin verran laihempi. He olivat pukeutuneet meksikolaisittain laajalierisillä sombrerjoja
(hattu) myöten. Cisco oli saanut hyvän herrasmiehen kasvatuksen, mikä ilmeni esim: siinä, että kun
hän puhutteli naisia, hän otti hatun päästään. Komeutensa ja hienon käyttäytymisen vuokksi Cisco
oli naisten makuun. Ciscon hevosen nimi oli Diablo (piru, paholainen) ja Panchon Logo (hullu).
Kun he lähtivät seikkailujen tielle, he komensivat ratsujaan: Vamos (lähdetään) Diablo, Vamos ja
Logo. Kaverukset auttoivat vähäväkisiä, mutta olivat häijyjä pahoille. He taistelivat hyvän puolesta
pahuutta vastaan. Tässä sarjakuvassa oli runsaasti huumoria verrattuna sen ajan lännen sarjakuviin.
Kerran oli uudisraivaajien vaunukaravaani matkalla Jeffersonin erämaalinnoitukseen vihamielisten
intiaanien alueen läpi. Karavaanin päällikkö Plant kysyi Ciscoa oppaaksi. Cisco kieltäytyi ettei nyt
ehdi, mutta kun hän näkee Plantin sievän Stella tyttären, hän oitis suostuukin ja ennen pitkään Cisco
ja Stella alkavat viattoman flirttailun. Stella osoittautui rohkeaksi ja määrätietoiseksi matkan
vaikeuksissa. Viimein kuitenkin saavutetaan Jeffersonin linnake, missä Cisco ja Pancho aikovat
viettää muutaman päivän. Cisco hämmästyykin, kun Stella ohimennen puristaa hänen hauistaan ja
toteaa, että Cisco sinusta tulee voimakas farmari (maanviljelijä). Ciscolla ei koskaan ollut käynyt
mielessäkään, että alkaisi farmariksi paikalleen ja jättäisi liikkuvan elämäntavan. Kulkiessaan
rakenteilla olevan seinänviertä Cisco kuuli, kun sen takana pari miestä jutteli. Toinen sanoi
Plantille, että oppaamme Cisco on löytänyt tyttäresi. Tosiaan sanoo Plant. Ciscosta tulee hyvä
vävypoika. Toinen sanoo, että Cisco on vielä levoton. Plant vastaa, että avioliitto rauhoittaa. Tuon kuullessaan Cisco ryntää Panchon, joka on juottamassa hevosia luo ja hoputtaa, että nopeasti
ratsaille, on pelastettava syytön mies. Pancho kysyy, että kenet pelastamme. Minut Cisco vastaa.
Tällaisia kaksistaan ratsastavia seikkailijoita oli muissakin lännensarjakuvissa, kuten esimerkiksi
yksinäinen ratsastaja, joka piti mustaa silmänaamiota ja kaverina hänellä oli intiaani Tonto. Jostakin
syystä sarjakuvanlaatija on ottanut kelpo intiaanille haukkumanimen Tonto. Maahantunkeutujat
espanjalaiset antoivat apachi-intiaaneille nimen Tonto, mikä merkitsee espanjaksi hullu. Myös
intiaanit pilkallisesti nimittivät tontoksi heimolaistaan luopiota, joka veljeili kalpeanaamojen
kanssa. Myös Teksasin rajapoliisi Tex Willer partioi usein toisen rajapoliisin Kit Carsonin kanssa.
Monesti Texillä oli taisteluparina myös intiaanivaimonsa sukulainen navajo-intiaani Tiger Jack.
Emil Kotasen Haapalan isossa tuvassa, missä Hokkalan supistettu kansakoulu oli aloittanut
toimintansa, missä minäkin aloitin koulutieni. Haapalassa näin ensimmäisen kerran
sarjakuvalehden. Siinä oli Feliks-kissa ja Kippari Kalle. Kallen kädet oudoksuttivat, kun ne olivat
ohuet olkapäästä kyynärpäihin, mutta kyynärtaipeesta ranteeseen kolme kertaa paksummat. Vaikka
hauista ei ollutkaan, niin niissä oli räjähtävä voima, kun käytiin nyrkkitappelua. Kun Kallen suora
osui lurjuksen leukaperiin, niin alkoivat tämän aivoissa pikkulinnut visertää. Oon kulkija meren,
sain suolaisen veren, mä Kippari Kalle oon, lauloi Kipparikvartetti. Haapalaan tuli Aku Ankka ja
uusin aikakauslehti nimeltään Viikko. Kotasen Esa ja Hannes olivat hokkasista ensimmäiset, jotka
kävivät keskikoulua. He olivat kortteeria Alajärven kirkolla, missä kirjakauppa oli lähellä, ja näin
ollen pystyi ostamaan sarjakuvalehtiä ja seikkailukirjoja. Ellen väärin muista, niin vintissä poikien
kirjahyllyssä oli Etäisten laaksojen mies, Yksinäisen tähden harhailija, Turkiskuninkaan perintö ja
Marton Taiga kirjoja. Koulussa Haapalassa oli kodikas tunnelma. Kolmen metrin päässä pulpeteista
Kotasen Laina aamupäivällä, keitti tuvan hellalla meille koululaisille lounasruokaa, minkä tuoksut
saivat herahtamaan veden kielelle. Ruokatunnilla kello 11.55 Laina aukaisi Pikku-Matti radion.
Sieltä kuului päivittäin jatkuva 5 minuuttinen Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailuja.
Ne tuntuivat mahdottoman jännittäviltä alakoululaisesta. Kun näyttelijä kuulutti, että jatkuu
huomenna, niin usein Lipponen oli pahassa pinteessä. Eräässä jaksossa itäisiltä mailta saapunut
konna teki Lipposelle kiinalaiset aasinlänget, mihin tämä oli tukehtua, kun sen päivän jakso loppui,
koulupoikia askarrutti kovasti, minkälaisesta otteesta oli kysymys. Asianlaita lienee niin, että ote oli
vain outsaiderin eli kirjailija Aarne Haapakosken mielikuvitusta.
Joissakin lehdissä, mitkä hokkaset saivat luettavakseen, oli tapana esittää tietyin aikavälein jokin
sarjakuva lähes sivun mittaisena. Tällainen oli Keskisuomalaisessa Touhulan perhe. Isä Akselilla oli
tapana tehdä 30 cm korkuisia kerrosvoileipiä kaikilla mausteilla. Yleensä tuli häiritsevä tekijä, joka
esti leivän nauttimisen. Kun tätini Anna-Lehtomaa (o.s. Parkkonen) tuli Kivijärveltä käymään
sukulaisissa Hokkalassa, hän toi pinon Suomen Kuvalehtiä ja Seuroja. Suomen Kuvalehdessä
Touhulan perhe oli nimetty Helmiksi ja Heikiksi ja he täyttivät melkein sivun. Perheellä oli lapsia,
poika vanhempi ja tyttö nuorempi. Heikin esimies oli johtaja Tuppura, joka oli kuin tuli
tappuroissa, kun hän menetti malttinsa. Hokkalan opettajalle Sanni Irja Nykäselle tuli Uusi Suomi,
missä tietyin välein oli lähes sivun kokoinen sarjakuva Prinssi Rohkea. Se lienee sijoittunut 1000-
luvun tienoille. Nykäselle tuli myös ruotsalainen kuvalehti Allers. Hän oli asunut Ruotsissa. Hän
kävi jo silloin 1950-luvulla Lapissa hiihtämässä ja laskettelemassa. Hän sanoi, että suksissa piti olla
teräsreunat, sillä karhea lumi kulutti puureunat äkkiä pilalle, mitä kuuntelimme monttu auki.
Vanhemmissa Seuroissa oli sarjakuva Matti Mainio ja Jussi Juonio, joka keksi juonia kaiken aikaa.
Seurassa esiintyi sarjakuvana punatakkinen ratsupoliisikersantti King, joka usein taisteli rikollisia
vastaan Kanadan hyisissä pakkasissa. Hänen virka-asuunsa kuului suomalaismallinen karvalakki,
jota hän piti reilusti korvilla, kun konnilla oli kesälakki, jonka alta oli vedetty huivi korvienpäältä
leuan alle. Jo päähineitten perusteella voidaan arvata kumpi puoli voittaa. Keskisuomalaisessa oli päivittäin 3 palstan levyinen piirros, minkä päällä oli otsikko : Kansa sanoo sananparsissaan, mikä
muutettiin muotoon: Kansan suusta siepattua. Tätä seurasivat kaikki lukutaitoiset hokkaset.
Hannes Keskitalo
