Kun Arvo tuli käymään Hokkalassa, hän toi lehtiä vinon pinon. Niitä olivat erilliset
lehdet Davy Crockett, Kit Carson ja Buck Jones. Tämä Davy Crokett oli toista maata kuin kaimansa
Pecos Billin kaveri. Tämä Davy eli suustaladattavien luodikoiden ja pistoolien aikakaudella. Hän oli
pitkä,salskea ja voimakas mies. Hänen olemuksessa ei ollut mitään koomista, toisin kuin Pecos
Billin pullukka Davylla, joka eli myöhempänä ajanjaksona, jolloin aseet eivät olleet suusta
ladattavia, vaan Colt 45 oli kova sana. Tämä omassa sarjakuvalehdessä päähenkilönä seikkaileva
Davy oli pukeutunut nahkapukuun, jossa rimpsut kiersivät rinnan ja hartioiden ympäri ja niitä oli
takinhelmassa ja housunlahkeissa polvien alapuolella. Kenkinä olivat intiaanien mokkasiinit. Päässä
hänellä oli paksu karhunnahkainen päähine, missä takana roikkui raidallinen häntä. Vyössä oli pitkä
ja leveä Bovie-puukko ja kupeella killui ruutisarvi. Aseena oli suustaladattava luodikko ”pitkä
Betsy”, joka oli pituutensa ansiosta erinomainen lyömäase, Kun vihamielinen joukko kävi Davyn
kimppuun, niin hän otti pyssynpiipusta kiinni ja pyörähteli, ase vaakasuorassa, kuin
moukarinheittäjä, niin kyllä siinä hyökkääjät lakosivat maahan, kuin niitetty heinä. Ammatiltaan
Davy oli turkisten metsästäjä’. Intiaanit käyttivät hänestä nimeä karhunkaataja. Pesukarhun
nahkainen päähine oli sangen tavallinen lännen rajaseutujen turkismetsästäjien päässä. Jotkut
valmistivat sen niin, että pesukarhun naama jäi etupuolelle otsalle sen lisäksi, kun raidallinen häntä
roikkui niskassa. Poikanyösi, nähtyään kuvan lakista, mieltyi siihen heti ja olisi halunnut sellaisen
päähänsä, mutta Hokkalan ympäristössä eivät pesukarhut pesseet ruokiaan, vaan ne viihtyivät
”rapakon takana” viidentuhannen kilometrin päässä. Supikoiria kyllä oli, mutta lähikylissä ei ollut
hattumaakaria, joka olisi tehnyt Davy-mallisen päähineen. Sitten kun oli kulunut monet vuodet, tuli
myyntiin tekonahkaisia Davy-päähineitä. Muutaman kymmenen vuotta myöhemmin alkoi
Hokkalassa vierailla ja vähän aikaa asuikin humanististen tieteiden kandidaatti, Raimo Elomaa.
Hänellä oli hienosta tarhasiniketun turkista valmistettu päähine, jonka häntä roikkui takana ikään
kuin Davylla konsanaan. Davy Crockett ratkoi vaikeimmatkin tilanteet tuosta vaan suit sait. Oli
todellisuudessakin ollut Davy Crockett. Hän oli patriootti (isänmaan ystävä) ja kansan johtomies.
Johtaessaan taistelua linnoitusta piirittävää, maahan tunkeutunutta, vihollista vastaan, hänen
joukkonsa taisteli viimeiseen mieheen saakka, vihollisen vallattua linnoituksen. Sarjakuvalehden
nimeltään ” Davy Crocket” päähenkilö Davy ja Georgie Russel toimivat monesti yhdessä armeijan
oppaina. Väkivahvan Georgien erikoispiirre oli, että hän kantoi kaiken aikaa kitaraa selässään. Hän
oli erittäin tehokas, kun pitkää luodikkoa käytettiin lyömäaseena vihollisjoukon kaatamiseksi.
Kit Carson-sarjakuvalehden päähenkilö Kit oli ammatiltaan rajaseutuopas ja Texas ranger eli
rajapoliisi. Nuori Kit piti leukansa siistinä raakaamalla sen terävällä partaveitsellä. Hän oli
pukeutunut härännahka tamineisiin, joissa kiikkui rimpsuja, Davyn malliin, koristeina.
Hansikkaiden suppilovarret ulottuivat melkein kyynärtaipeisiin ja niissä oli hapsuja ja vinoneliön
kuva. Kit Carsonin hevonen oli valkoinen ori Jylinä, joka tuntui olevan väsymätön. Sycamoren
linnoituksen komentaja, eversti Dobson antoi määräyksen, taitavalle rajaseutuoppaalle, Kit
Carsonille viedä muuan tiedotus Laramien linnoituksen komentajalle, eversti Gradille. Jylinä
tömisteli ennätys ajassa 50 kilometriä. (Valvotussa tutkimuksessa on havaittu, että hevonen ei
pärjää ihmisjuoksijalle maratonilla (42, 195 km). Hevonen väsyi kesken matkan, mutta ihminen
jaksoi maaliin saakka. Eversti Grand toivoi, että Kit jäisi pitkästä aikaa istumaan iltaa, jotta
voitaisiin muistella vanhoja hyviä aikoja. Kit joutui siirtämään istujaiset myöhempään aikaan, sillä
hänen oli vielä ratsastettava Bridgerin tilalle ja sieltä ennen iltaa takaisin Sycamoreen.
(Jylinän oli tarkoitus ravata samana päivänä yli 100 km, mihin nykyajan kilpahevoset eivät pysty). Kit sanoi
olevansa pahoillaan, kun hänen täytyi lähteä heti. Eversti Grannd sanoi, että hän toivoi joskus, että
Kitillä olisi tavallinen hevonen, jonka täytyisi syödä ja levätä välillä. Hän ei koskaan lakkaa
ihmettelemästä Jylinän vauhtia ja kestävyyttä. Nuoremmalla iällä Kitin vaalea, latvasta kihartuva
takatukka ulottui hartioille ja intiaanit nimittivät häntä hopeatukaksi. Pitkä hartioille ulottuva tukka
oli muotia rajaseutuoppailla ja turkismetsästäjillä, kuten esimerkiksi Wild Bill Hickokilla ja Buffalo
Billillä. Kit partioi välistä toisen Texas rangerin Tex Willerin kanssa. Tex Willer lehden
ilmestymisen (1948-1998) 50-vuotis juhla—albumissa (käsikirjoittaja Claudio Nizzi, piirtäjä
Giovanni Ticci molemmat Italiasta). Kit Carsonilla on yhä hapsuilla koristettu härännahka takki.
Ikää miehelle on jo kertynyt ja tukka on lyhentynyt niskasta ja hän on kasvattanut harmaat viikset
ja leukansa alahuulesta lähtevän pujoparran. Vuodet olivat tehneet otsaan poikittaisia juomuja ja
poskiin pystysuoria vakoja ja olemukseen on tullut vanhenevan miehen kulmikkuutta, mutta Colt
45-pistoolit ja Wincester-kivääri pysyivät vielä tanakasti käsissä ja ammunta oli ensiluokkaisen
tarkkaa. Hän oli kestävä ratsastaja ja suojaan meno pitkälleen maahan tapahtui rivakasti. Kit saattoi
olla jopa parikymmentä vuotta vanhempi, kuin Tex, joka kutsui leikkisesti Kitiä vanhaksi
huuhkaimeksi. Edellä mainitussa juhla-albumissa kaverukset jäljittävät rancinomistaja hämärämies
Stanley Jacsonin palkkaama harvinaisen raakaa Walkerin koplaa Papagojoen reservaatissa.Gilajoen
ja Meksikon rajan lähellä.
Kustannus oy Timantti alkoi julkaista Davy Crockett lehteä v. 1956 ja Kit Carson lehteä 1957 ja
myös Buck Jones-lehteä 1957. Buck Jones toimi Alkali Cityn sheriffinä eli määräajaksi valittuna
järjestysviranomaisena selvittäen villinlännen seriffien tavanomaisia ongelmia, kuten
karjavarkauksia tai toisiaan vihaavien sukujen aseellisia yhteenottoja tai kidnappauksia ym.
Diamondin-tilan omistaja Duke Mannington oli eräs lännen rikkaimpia karjanomistajia. Kun Bad
Keenan, teritorion ovelin karjavaras, kuuli että Mannington aikoi tuoda itäisen karjalaumansa Alkali
Cityn liepeille, hän mietiskeli, että hienoa, se sopii suunnitelmiinsa, kuin nyrkki silmään. Hän
laahusti saluunaan, missä hänen joukkonsa pelasi pokeria. Minulla on keikka tiedossa, hän sanoi ja
siitä tuleekin peijakkaan iso. Manningtonin poika Ted oli opiskellut idän suuressa kaupungissa viisi
vuotta yhteen menoon käymättä kotonaan ja nyt hän palasi itävaltiosta tulevalla junalla Alkali
Cityn asemalle, missä hänen isänsä odotti kärsimättömänä aprikoiden, miten poika oli muuttunut
viiden vuoden aikana..
Luennoilla istumisen ja teorioiden opiskelun vastapainoksi Ted paloi halusta päästä karjanajoon.
Hän ratsasti yhdessä vanhan, harmaahapsisen, roikkuviiksisen Diamond-tilan työnjohtajan Jack
Morandin kanssa 500-päisen, lyhytsarvisen nautalauman sivulla. Liidunvalkea tomu pöllysi, kun
Cowboit yrittivät pitää mylviviä elukoita koossa. Jack kantoi kitaraa selässään, jotta voisi viihdyttää
karjanajajia iltanuotiolla. Ted kuuli Jackin hyräilevän …….. karjalauman hirmuisen hän näki
kulkevan, siel läpi synkkäin pilvien ja yli taivahan. Yhtä äkkiä ruudin siivittämä lyijymurikka osui
Jackin olkapäähän ja hän suistui parkaisten ratsailta. Rosvot alkoivat ottaa laumaa hallintaansa, kun
Brad Keenan sai neron leimauksen, että kidnapataan Ted Mannington, niin isänsä on valmis
maksamaan lunnaita miten paljon tahansa. Kidnappaus onnistuukin. Buck Jones alkoi ratkoa
tilannetta ja pystyy vapauttamaan panttivangin ja vangitsemaan Brad Keenanin koplan, jolla oli
suunnitteilla naapurikaupungin pankin ryöstö. Buck selvitti tilanteen perinteisin villinlännen
keinoin, eli oveluuden, kahden Coltin ja luisten nyrkkiensä avulla.
Möksyn Hongon kyläkirjastosta lainasin kuuluisan saksalaisen seikkailukirjailijan Karl Mayn
(1842-1912) kirjoittamia kirjoja, joiden tapahtumapaikat ovat Aasiassa, Afrikassa ja villissä
lännessä. Kirjoja on käännetty n. 30 kielelle ja yksistään saksalaisella kielialueella niiden levikki on
useita 10 miljoonia. Karl May ei ollut koskaan käynyt lännessä, mistä kuitenkin kirjoitti. Esim.
Pecos Billin kotiseutua hän kuvaa näin: Rio Pecos (rio tarkoittaa jokea) saa alkunsa Jumanesin
rinteiltä, virtaa aluksi kaakkoon ja kääntyy sitten suoraan etelään kohti Sierra Riancaa. Vuoren toisella puolen se virtaa valtavana kaarena kohti länttä ja siellä sitä ympäröi molemmin puolin vuoret. Niiden ja joen välissä kulkee rehevä preeria-kaistale. Tämä on erittäin vaarallista maastoa. Vuoret ovat niin yhtenäisiä, että sieltä harvoin löytyy rotkoa tai solia, jotka kulkisivat vuorten läpi
ja jos joku joutuu vihollisen ahdistamaksi, ei laaksosta pääse pois muuten kuin jättämällä hevosensa
viholliselle.
Ellen väärin muista, niin 1960-luvun iskelmässä laulettiin jotenkin tällä viisiin:
Lännen kuu kultaa loi,
lännen maa rauhaa soi.
Tuli mies valkoinen,
rautatien laittaen.
Näin huusi viimeinen
tuo mohikaani,
villiä länttä enää ole ei.
UGH olen puhunut.
Hannes Keskitalo
