Sota-aikaan kahavi oli kortilla. Äiti kerto miten heitä sisaruksia, Vienoa, Kaisaa ja Kerttua oli harmittanu, het pistänäny vihaks ku äiti-Alliina oli käskeny: ”Keittäkääpäs tytöt TIITÄ.” Se oli ollu nuorena parriin otteeseen Ameriikassa sisäkkönä, kuullu siellä ulukomaan kielen ääntämystä. Vissiin kurillaan sano tiitä ku ties, että tyttöjen ois teheny mieli kahavia eikä sitä ollu.
Muistan jo aika pienenä saaneeni kahavia. Siihen laitettiin palijon maitoa sekkaan ja sanottiin: ”Pittää panna kahaviin maitoa, ettei tuu musta tukka.” Erräänlaista asennekasvatusta sekin. Joskus se oli niinku vasikanjuomista, minua het iletti. En muista, että mulle ois nisua siihen kuppiin sotkettu, mutta monet tykkäs semmosesta.
Koulusta kottiin tultua sitä kaipas jottain välipallaa. Ei muuta ku porstuan komerosta kohomeista nisukukkoa paksu siivu, siihen riskisti voita päälle. Saa het sannoa, että oli hyvvää kuuman kahavin kans.
Ennen ruukattiin pistääntyä naapurissa vaikka päivittäin. Ei rengänny kylläilyyn aikaa varata. Ensimmäiseks pistettiin kahavipannu porisemmaan. Ei kyselty, juotko kahavia.
Kastelua piti olla, eihän sitä ilenny palijasta kahavia tarijota. Meillä äiti leipo aina lauantaina nisua, josta piisas viikoks etteenpäin. Lisäks kakkua ja Hannatätiä pyhäks. Tyttösenä kuulin joskus puolella korvalla ku akat arvosteli jottain kahavitteluhetkiä. Ne istu nenät vastakkain ja puhu matalalla äänellä. Yks oli tavannu kaupassa tuttavan, joka pyys luokseen kahaville. No sepä oli mukavaa, mutta kahavileiväks se oli alakanu paistamaan laartilla lettuja. Ja justiin oli lähetty kaupasta pullavitriinin ääreltä. Eräs perhe taas oli päässy sukulaisen 50-vuotispäiville toiseen pitäjään vasta seuraavana päivänä. Siellä olikin ollu oikein rääpiäiset. Paistovat köyhiä ritaria, joita tuli liika vähän. Yks vieraista jäi iliman.
Juhuliin ja kestinkiin leivottiin het sen seittemää sorttia. Nisua nyt iliman muuta. Se on vissiin se pakkopulla. Ykskin emäntä oli pannu parastaan, hääränny ku suopakokki. Oli tulossa joitakin pariskuntia kestinkiin. Mukavasti vierailu suju. Isäntä ja vieraat keskusteli vilikkaasti ja naurovat. Emäntä laitto rahteeria pöytään hiki hatussa. Kaikki oli valamista, nätisti tuukattu, kahavi kaajettu. Meni kuhtumaan pöytään. Kukkaan ei tullu, keskustelu vain jatku. Emäntä kuhtu vielä pari kertaa. Ei tapahtunu mittään, kahavikin alako jäähtymään. Sillon emäntä sai näkkileipäkohtauksen. Se korijas kahavivehkeet pois. Arveli vissiin, että se on annettu mik’on tarijottu. Vierailu tais jatkua emäntää lepytellessä.
Yhtenä kesänä meillä oli serkku Ameriikasta käymässä. Se viipy pari kolome viikkoa Suomessa, halus tavata sukua Kyyjärvellä ja Pohojanmaalla. Kirijeessä se oli jo etukätteen kertonu olevasa huono suomalainen. Hän ku ei juo ollenkaan kahavia.
Yhtenäkin päivänä sillä oli käynti usseassa sukulaistalossa. Aamupäivällä se lähti ja kottiutu iltasen aikaan meille kortteeriin. Se oli vähän huonovointisen näkönen. Joka paikassa oli tarijottu kahavia ja imeliä leivonnaisia. Se siveli mahanseutua ja sano: ”Minä olen kävelevä kaffikuppi.” Meillä oli iltaseks maitoperuja ja leivän päälle hyvvää silliä. Kyllä näytti maitoperut maistuvan Ameriikan serkulle, laitto vielä sillipaloja lautaselle perujen sekkaan. Alako olo paranemmaan ja poskipäät punertammaan.
