Jotta suomenhevonen kykeni vetämään erilaisia laitteita, sitä piti pystyä ohjastamaan sen pinnalla piti olla valjaat, joihin vetoaisat voitiin kiinnittää. Valjaisiin kuuluivat mm. riimut, suitset, puu- tai nahka silat, mahavyö, länget, luokki oli ensiksi puusta viimeksi teräksestä, häntävyö, saverikot ja ruomat, ennen vanhaa tehtynä vitsaksista, jolloin ne pakkasessa kitisivät ja narisivat ja reet ratisivat.

Suomenhevonen ja sen käyttämät välineet tarvitsivat huoltoa, missä seppäkin oli avuksi. Vasta vuonna 2025 syyskuussa tulin tietämään, kun Aaro Toppinen kertoi, että Hokkalassa oli asunut ammattimainen seppä Toppinen. Mauno Uusimäki oli kuullut isältään Laurilta poikasena, että Toppinen niminen seppä oli kolkutellut vasaraansa alasimeen, Hokkalassa, mutta mitään muuta ei ollut jäänyt kersan mieleen. Mauno oli kylläkin aikuisena sattumalta löytänyt ammattiseppä Toppisen pajan paikan, kun hän oli kyntänyt peltoa koulun ulkorakkennuksen länsipäädyn vierestä. Maaan sisästä oli noussut pintaan runsaasti hiiliä, mistä saattoi päätellä, että paja oli ollut sillä kohtaa. Aaron kertoman mukaan yksi ammattiseppä Toppisen päätöistä oli naulojen takominen, joita tarvittiin puulaivojen rakentamisessa ja korjaamisessa. Suomessahan oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla paljon puulaivoja. Valmistettiinpa toisen maailmansodan jälkeen sotakorvauksena Neuvostoliitolle kalastja-aluksiksi puisia purjelaivoja. Näihin troolareihin piti löytää pitkiä jämeriä mastopuita ja mm. nykyisen Saarijärven Pyhähäkin kansallispuiston Mastomäen satoja vuosia kasvaneet petäjät päätettiin parturoida sotakorvauslaivojen mastoiksi.

Jostakin syystä, meidän luontoa rakastavien iloksi, hanke peruuntui. Muutamien jättipuiden tyviin oli ehditty sahata muutama justeerinveto, mutta puut eivät kärsineet siitä.

Kaukana hamassa muinaisuudessa, kun ei ollut nauloja, laivojen liitoksissa käytettiin puutappeja ja näilläkin aluksilla kynnettiin valtameriä. 1800-luvun puolivälissä laivanaulojen kysyntä oli niin kova Pohjanmaan rannikon laivanrakentajilla ja -korjaajilla, että Karstulan Kimingin rautaruukki, joka toimi 1844-1897 53 vuotta, päätti vesivoimalla koneellistaa naulantuotannon. Kun haettiin viranomaisilta oikeutta nippu- ja naulavasaran asentamiseksi, Kimingin harkkouuniin, perusteluina oli nimenomaan halu palvella paremmin laivanvarustajia. Lupa saatiin vasaroiden asentamiseen 1854. Kimingin rautaruukin päätuotteet olivat harkko- ja takkirauta, joita puhallettiin Pääjärven ja Vahanganjärven malmista. Järvimalmia löytyi myös Saarijärvestä, Kiminginjärvestä, Kortejärvestä, Vahvasesta ja Kyyjärvestä. Koepuhalluksen jälkeen saatiin harkko, josta taottu kankirauta oli sitkeää ja hyvää. Malminnosto järvistä antoi 1800-luvulla moninkertaisesti paremman tuloksen, kuin louhiminen vuoresta. Kun ruukki jyskyttää yötäpäivää, niin kerrotaan karhujen kadonneen paikkakunnalta. Kankiraudan lisäksi ruukissa valmistettiin takonauloja, rattaanakseleita, hevosenkenkiä, lapioita ja muita rauta-alan tuotteita. Toiminnassa oli 2 kankirauta- ja 2 naulavasaraa, vaikka luvat olivat yhdelle kumpaisellekkin. Vuonna 1864 ruukissa oli 52 työläistä. Välillisesti ruukki tarjosi monelle työtä hiilenhankinnassa, jota toimittivat torpparit ja mäkitupalaiset. Kimingin ruukki pelasti katovuosina ihmisiä pahimmalta nälältä. Kosken rannalle oli myös rakennettu kotitarvesaha ja jauhomylly ja kun ruukki lopetti mylly jatkoi vielä pitkään jauhamista. (Lähteenä: mm. Reino Kallio, Vanhan Saarijärven historia).

Sepän takomiin nauloihin olen tutustunut polttopuurantteella Hokkalassa, kun olen tehnyt hellapuita vanhoista, kovista hirrenpätkistä, joista on  pilkistellyt takonaulan hattuja. Kun tartuin niihin pitkävartisella sorkkaraudalla ja väänsin kaikilla mahdollisilla voimavaroillani, naulat eivät änähtäneetkään ylöspäin. Pölkyn joutui halkaisemaan, että naulan sai näkyviin. Naula taottiin neliskanttiseksi halkaisijaltaan ja suppenevaksi terävään kärkeen saakka. Halkaistusta pölkystä näki, että sisäänlyödyn naulan kärkiosa oli loivasti kaartunut ylöspäin koukuksi ja tämä lukitsi naulan hattuaan myöten hirteen, niin  että sitä oli mahdoton poistaa sorkkaraudalla tai väkevämmälläkään voimalla, siten että pölli ei olisi rikkoutunut. Naulan sivut eivät varmaaankaann olleet symmetriset (tasasuhtaiset) ja niin saatiin lukituskoukku syntymään. Kun nykyisin käytössä olevan 6-tuumaisen naulan kaikki neljä sivua ovat symmetriset, tämä naula menee suoraan puun läpi. Jos halutaan tehdä lukitseva koukku, niin puun läpi tullut naulan kärkipää lyödään vasaralla vaakasuoraan puun pintaa myöten, eli kotkataan. Johtuukohan teonsana siitä, että kotkalla on koukkunokka.

Suomenhevosen huollossa ammattiseppä oli lähes välttämätön vaikeimmissa töissä. Vaikka Hokkalan ammattilaiskyläseppä Toppinen takoi päätyönään laivanauloja, varmasti hän osallistui ainakin joihinkin muihin kyläyhteisölle tarpeellisiin sepäntöihin. Vaikka olikin naulaseppä, tuskin hän takoi hevosenkengännauloja. Yleisesti ottaen kyläsepät tekivät mm. seuraavia taontoja: Valmistivat uusia, sopivia hevosenkenkiä, laajensivat tai supistivat valmiita kenkiä, seppä saattoi kengittääkin suomenhevosia, mikäli omistaja ei pystynyt, seppä takoi uusia viikatteita ja sirppejä ja karkaisi ja kallitsi ( (ohenti) käytettyjä, valmisti nauloja ja ruuveja ja puukkoja ja vantaan, joka irroitti turvetta. Vamisti silppumyllyn katkomaterät.

Hyvin vaativa työ oli uusien rautavanteiden laitto kovienkärryjen pyöriin tai vanhojen vanteiden korjaukset. Ne eivät tahtoneet onnistua amatööriltä, vaan auttamaan oli kutsuttava ammattiseppä. Siinä pajan pihan ilma oli täynä valkoista savua, kun seppä laittoi apumiehensä kanssa ahjossa kuumennettua rautavannetta pyörän koivupuisen ulkokehän päälle. Pyörä tervattiin ja seppä laittoi sen kiinni kärrynakseliin. Seppä takoi myös kovaa ainetta olevia reen jalasrautoja oikeaan käyryyteen.

Reippahasti lietsomaan,

rautaa tässä taotaan.

Kauas kuuluu kalke,

työss on pojat,

Palkeet.

Reippahasti lietsomaan,

rautaa tässä taotaan. (sov. Matti Rautio)

Muistaakseni Pojosentuvalla oli kotitarvepaja karjarakennuksen ja Hillevintuvan puolessavälissä. Vaarillani Kalle Parkkosella oli kotitarvepaja lähes parinsadan metrin päässä Mattilan talon karjarakennuksesta pohjoiseen, melkein keskellä Mastopeltoa valtaojan vieressä. Paja oli ollut pitkään poissa käytöstä. Sen katto vuoti, kun myrskytuulet olivat riepotelleet päreitä irti. Seinien harmaa pystylaudoitus oli elänyt niin, että kapeita auringonsädevirtoja, joissa pölyhiukkaset tanssivat, pääsi rakosista sisälle. Nurkassa rojotti laudoista ja nahkasta valmistettu, rikkinäinen palkeiden raato, johon naisväki oli ehdottomasti kieltänyt meitä kersoja koskemasta, koska pelkäsivät sen sisällä olevan rottia. Ahjo oli käyttökelpoinen ja sen reunakivillä näkyi ruosteen värittämiä sepän pihtejä, joissa oli pitkät varret ja vasaroita ja leka eli moukari. Raskas alasin seisoi tukevan, vannehditun pölkyn päässä keskellä maalattiaa.

Koska vanhat palkeet olivat käyttökelvottomat, piti kehittää laite, jolla saatiin ahjoon ilmavirta, joka muuttaisi hiilivalkean tulipätsiksi, raudankuumentamista varten. Serkkuni Arvo Peuranen oli matkoillaan nähnyt tätä tarkoitusta varten tehdyn hökötyksen ja hän alkoi mestariksi. Tehtiin lietso, minkä sisällä oli propeli, jonka pyöriessä ilmavirta tuli ulos lietson nokassa olevasta putkesta ahjoon. Vaarin vanhan separaattorin Peura-Arvo asensi voimakoneeksi. Siitä kun irroitti, sivupellin, tulivat hammasrattaat näkösälle. Erään vinhasti pyörivän hammasrattaan napa-akselista siirrettiin akselilla pyörimisliike lietson propelin akseliin. Kun separaattoria veivistä veivasi, niin propeli pyöri nopeasti ja työnsi ilmaa ahjoon nostaen hiilivalkean lämpötilaa.

Vaarini ja serkkuni Tauno Kriivarinmäki, joka useita vuosia, siihen saakka, kun meni suorittamaan asevelvollisuuttaann Uudenmaan Rakuunapataljoonan eskadroonaan Lappeenrantaan, oli vaarilla renkinä. He alkoivat tehdä suomenhevoselle lavarekeä 1950-luvun jälkipuoliskolla. He arvelivat, että tarvitsivat pajaa reenjalasrautojen taivutteluun.

Pajanahjoon piti saada hiiliä ja vaari ja Tauno polttivat pienen hiilimiilun, jonkin matkaa pajasta Mastopellon valtaojan varrella. Miilun pohjan halkaisia oli noin 2 metriä ja suppeni hieman ylöspäin, ollen noin 1,3 metriä korkea. Palavaa miilua oli vartioitava valppaasti, jotta huomattiin, jos pintaan tuli tulenlieskoja sisältä miilusta. Ne piti sammuttaa heti heittämällä mättäitä vuotokohtaan, ettei miilu alkaisi palaa sisältä ilmiliekkeillä. Jos niin kävisi olisi tuloksena harmaata tuhkaa helisevien hiilten sijasta. Poltto onnistui hyvin ja kun hiilenkappaleita koputti toisiinsa, ne helisivät kirkkaaalla soinnulla.

Tauno ja vaari alkoivat tekemään kaplasrekeä suomenhevoselle Mattilan isossa tuvassa. Reen puuosia sahattiin, veistettiin ja  höylättiin. Lattialla oli sahanpurua, kirveen-, puukon- ja höylänlastuja, joista lastut olivat mieluisia leikkivälineitä pienille lapsille, joiden mielikuvitus loihti niistä vaikka minkälaisia olioita tai esineitä. Lastuja olivat lapset käyttäneet leluina vuosituhannesta toiseen ja ne päihittivät leluina kirkkaasti 1950-luvun japanilaiset vieterivetoiset leikkikalut, jotka oli tehty niin kehnosti, että ne menivät epäkuntoon parissa päivässä.

Oli kaksi tapaa tehdä reen nokka. Irrotettiin kokonaisena maasta puut, joilla oli jykevät juurakot ja niistä veistettiin jalakset ja juurakoista reen nokka, mistä tuli vankkarakenteinen ja kestävä. Toinen tapa oli, että höylättiin jalasten etupäät lautamaisiksi, mitkä taivutettiinn paininpuulla taaksepäin kaareviksi. Näin saatiin korkeampi reen nokka kuin juurakoista tehty. Jalaksiin kiinnitettiin kaplaat, jotka suuntautuivat suoraa ylös, joiden päälle lava kiinnitettiin.

Vaari ja Tauno aloittivat takomisen valmistelun. Rekiraudat olivat paljon kovempaa ainetta kuin tavanomainen rauta. Peura-Arvon pyörittäessä separaattori lietson kampea vimmatusti. Rekirauta muuttui pätsissä tulipunaiseksi ja sitten vaari nappasi sen pitkävartisilla pihdeillä alasimelle, mihin Tauno iski moukarilla olan takaa moniaita kertoja. Jotta haluttu muoto saatiin pysyväksi, se vaati useita kuumennuksia ahjossa.

Kun rekiraudat oli taottu ja jäähtyneet, niihin ajateltiin tehtävän lisää ruuvinreikiä jalakseen kiinnittämistä varten. Tämä teräs oli niin kovaa, että käsinpyörittävän rautanavarinterä ei jättänyt siihen mitään merkkiä. Peura-Arvo lainasi jostain naapurikylästä sellaisen rautanavarin veivin, minkä ala-osaan oli kiinnitetty lappeelleen toista metriä pitkä ja 8-tuumaa leveä lankun pätkä, jonka päällä kaksi ihmistä pystyi istumaan painoina, kun yritettiin navaroida reikiä rekirautaan. Tälläkään vekottimella ei ollut mitään tehoa ja aikansa turhaan veivattua, kelpuutettiin vanhat reiät ja valmistettiin reki siihen kuntoon, että suomenhevonen voitiin valjastaa sen aisoihin. Reen tekeminen onnistui oikein hyvin.

Suomenhevosen kengittäminen kävi sutjakasti ammattisepältä, mutta monet talonpojat ja rengit osasivat myös tehdä toimenpiteen. Vaari oli kengittänyt aina itse suomenhevosensa ja 1950-luvulta Tauno oli hänen apumiehenään. Myös muut Hokkalan hevosmiehet kengittivät itse suomenhevosensa. Rautakenkien naulaus hevosen kavioihin tapahtui seuraavalla tavalla. Kengittäjä seisoi selkä menosuuntaan ja nosti hevosen kintun haarojensa väliin. Siinä oli kavio hyvin esillä. Ensin irroitettiin kuluneen kengän naulat hohtimilla ja tasoitettiin kaviota puukolla vuolemalla tai raspilla. Rautakenkä laitettiin kohdalleen ja naulattiin reikien läpi kavioon hevosenkengän nauloilla ja niiden terävänpään tullessa läpi kavion reunoista, laitettiin vastaan tasainen rautaesine, jotta naulojen kärjet kääntyisivät kunnolla ulospäin. Naulojen terävät kärjet katkaistiin hohtimilla ja lyötiin tylppiä naulojen kärkiä vielä enemmän vinoon ulospäin jotta kenkä ei varmasti irtoa. Naulatessa piti olla tarkkana, jotta naula ei mennyt lihalle, minkä oire oli hevosen ontuminen. Talvihevosen kengissä oli korkeat hokit, jotta ne pureutuivat kunnolla iljanteeseen. Vaari käytti jo tehdastekoisia suomenhevosenkenkiä ja nauloja 1950-luvulla.

Suomenhevosen luokki tehtiin paininpuulla, joka oli puusta tehty puoliympyrä, jonka ympärille oli navaroitu tapinreikiä. Puoliympyrä kohosi seinästä noin 10 cm. Laite oli ulkona tallin takaseinällä Mastopellon puolella. Luokki tehtiin esimerkiksi raidasta. Otettiin noin 7 cm paksuinen ja 2 m pitkää riuku, jonka toinenpuoli veistettiin silleäksi. Riukua alettiin vääntämään paininpuun alareunasta lähtien puoliympyräksi. Aina kun riuku taipui, laitettiin tappi estämään oikenemisen. Kun jännitettä tuli lisää, alettiin vetää kauempaa köydellä. Tapin asettajan työ oli vaarallista, koska hän seisoi naama paininpuuhun päin, jotta ylettyi laittamaan tapit reikiin. Kun riuku kiersi puoliympyränä paininpuuta jätettiin se kuivumaan muutamaksi päiväksi, jolloin sen kaaresta tuli pysyvä. 1950-luvun lopulla ilmestyivät teräsluokit myyntiin. Ne olivat kestäviä, mutta näkyipä joskus napsahtaneen metallikin eripoikki. Kuitenkaan useat vanhakoulukunnan suomenhevosmiehet, kuten vaarikin, eivät hylänneet puuluokkia.

Riukuaisoilla suomenhevonen veti mm. rekiä, auraa ja karhia. Joskus aisa katkesi. Hokkalassa melkeinpä jokainen suomenhevosella työskentelevä, osasi tehdä tällaisen aisan. Katkaistiin pyöreä puuriuku sopivan pituiseksi ja kuorittiin se. Aisan alapäähän laitettiin toppariksi kiinnitysrauta ja aivan ylös, aisan ympäri nahkahihna, ettei valjas luisuisi eteenpäin pois aisasta.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän,

Kuinka onnellinen voikaan olla hän,

Joka täällä saa vain asustaa………..

(Jukka Virtasta mukaillen)

Tämä sanoitus tehtiin ennen sosiaali- ja terveydenhuollon hyvinvointialueiden perustamista. Nyt kun hyvinvointialue keskittää sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnot maakunnan reuna-alueiden maaseutukunnista asutuskeskuksiin, täytyy olla vähintään terve, joka voi maalla onnellisena asustaa

Hannes Keskitalo