Suokannassa kokoonnuttiin kesähartauteen, jossa luonnon rauha ja lempeä tuuli loivat hiljaisen, pysäyttävän hetken. Illan pehmeä valo antoi tilaa muistoille, yhteiselle läsnäololle ja kesäisten virsien laululle, jotka kantoivat kauas pihan yli.

Väliaikaishautojen muistoksi pystytetty kivi seisoi paikallaan kuin hiljainen kertojansa. Se muistutti surusta ja kaipauksesta, ja siitä, miten lyhyeksi tarkoitettu lepo voi joskus venyä pitkäksi osaksi surun kulkua. Kivi kantoi tarinaa, joka elää yhä — vaikka vuodet ovat kulkeneet ja sammal on peittänyt maan, muisto ei ole kadonnut.

Tilaisuuden yhteydessä istutettu kuunlilja toi hetkeen lempeän jatkumon. Se symboloi perinnettä ja muistoa, joka siirtyy nuorille sukupolville. Kuunlilja kertoo, että vaikka aika kulkee ja polut muuttuvat, yhteys menneeseen säilyy — hiljaisena, kauniina ja kantavana.

"Hiljaa hongat huminoivat,
suon reunalla kuuset kuiskas.

Pitkä oli tie kirkolle,
pitkä viel surun taival.

Siihen tehtiin pieni kumpu,
sammal peitti mullan pinnan.

Kesähauta, hiljainen paikka,
odottaja aikojen sylissä.

Ei se ollut viime lepo,
ei iäinen maan syleily.
Oli vain se välipysäkki,
matkan raskaan rauhaisa hetki.

Äiti itki, isä vaikeni,
lapsi piteli kädestä toista.
Tuuli vei jo sanat kauas,
rukous jäi kuusten alle.

Kun taas tietivät tiet kulkea,
joet kantaa, maat kuiveta,
nousi arkku viime matkalle,
kirkon kelloin saatettuna.

Mutta yhä suo sen muistaa,
hongat laulun hiljaa kantaa.

Ei aika vienyt kaikkea pois,
ei sammal peittänyt muistoa.
Jokaisella askeleella
kaikuu mennyt sukupolvi –
hiljaa, mutta unhoamatta."

Runon kirjoittaja tuntematon.