Eräänä päivänpaisteisena, kauniina kesäkuun aamuna, kun lintujen viserrystä kuului kaikkialta Hokkalan väljän taivaan alla ja auringon kilo kristallisoi aamukastepisarat kasvistossa, kello 4:n aikaan hokkalalaisen klassikko Lada Combi hörähti käyntiin. Hänen aivossa täyttyi villistä vapauden tunteesta, kun edessä siinti harmaanmusta autostraada, jota sai kiitää yli 600 km. Hän kannusti ”masiinaratsunsa” Möksyn Linkkiläntien risteykseen, mistä jatkoi Linkkilän metsänvartijantalon ohitse Paloperkiöön ja kun käännyttiin oikealle, idän suuntaan, saavuttiin n. 500 m päästä Metsäporaseen. Oikealla näkyi pieni sininen häivähdys matalasta Porasjärvestä. N. 15 km päästä tullaan Perhon kirkonkylään. Siinä yhytään valtatie 13:sta eli Kyyjärvi-Kokkolantiehen, jota pitkin lähdetään luoteeseen. 4 km päästä kuljetaan läpi Kokkonevan, mikä on raivattu pelloiksi. Tänne vetäytyivät Suomen sodassa v. 1808 everstiluutnantti Otto von Fieandtin johtamat Ruotsin armeijan suomalaiset joukot hävittyään Kyyjärven Lintulahdessa eversti Vlastovin venäläisille joukoille. Kokkonevan taistelussa venäläisillä oli 4-kertainen miesylivoima ja sen pakottamana suomalaisten oli vetäydyttävä Tunkkariin asti. Kun Fieandt sai ison miehistö- ja ammustäydennyksen ym. muistasyistä venäläiset perääntyivät Karstulaan saakka. Noin 4 km päästä tullaan Oksakosken kylään, mistä hokkalalainen oli joskus ostanut pinnoitetut renkaat Ladaansa huoltoaseman yhteydessä olevasta rengasliikkeestä. Täältä hän nyt kaasutteli luoteeseen, Kokkolaan päin 19 kilometri rupeaman, kunnes kääntyi oikealle Halsuan Ylikylää kohti, mistä kaarsi pohjoiseen ohittaen oikealla puolella olevan Tofferin ja saapui Halsusan kirkolle. Halsualla oli yksitoikkoiset matalat nevamaat ja väki rääkkäsi ärrää sanoen karkeasti meirän ja teirän. Lada lähti rullaamaan koilliseen 28 km päässä olevaa Lestijärveä kohti läpi köyhien ja karujen erämaiden. Samuli Paulaharjun mukaan lestiläinen suuttui, kun sanottiin, että tasan kiikkaa, kuin lestiäisen tuppu, sillä lestimiehen tuppihoito oli kiinnitetty siten, että se kiikkui melkein tasallaan. Vielä enemmän lestistä raivostutti, kun muistutti heidän sukkelasta syöntitavastaan vetää kala suupielestä toiseen, niin että liha jää suuhun ja ruodot käteen. (Lähteenä myöskin Samuli Paulaharju. Suomenselän vieriltä). Lestijärveltä maatka jatkui edelleen koilliseen 17 km Reisjärvelle, missä asustelivat reisikkäät ja sieltä edellä mainittuun ilmansuuntaan 23 km Haapajärvelle. Kun 1950-luvulla Imatran Voima Oy rakennutti maamme toiseksi suurimman sähkönmuuntoaseman Hokkalasta 6,5 km Alajärvelle päin. Kotakankaaseen Kuolemankylän laitaan, sinne muutti sähköalan ammattilaisia eri paikkakunnilta, kuten Jaatiset, Lehtiset ja Karsikkaat Haapajärveltä. Harry Lehtinen ja Reino Jaatinen viettivät lapsuutensa ja nuoruutensa Kotakankaassa käyden Iiruun kansakoulua ja Alajärven yhteiskoulua, mitä viimeksi mainittua opinahjoa tässä oleva hokkalalainen kävi samaan aikaan. Lehtiset muuttivat takaisin Haapajärvelle, kun isä sai sieltä palopäällikön vakanssin, Isänsä jälkeen myös Harrysta tuli Haapajärven kaupungin palopäällikkö. Aina kun hokkalalainen ajoi Haapajärven ohi, hän aprikoi, että pitäisi käydä morjestamassa Harrya, kun oltiin samaan aikaan armeijassakin Pohjanmaan tykistörykmentissä Oulussa. Mutta tällä reissullakin visiitti jäi kuitenkin tekemättä. Reino suoritti teknisen koulun tullen rakennusmestariksi ja teki elämänuransa isojen voimalinjojen rakennuttajana Sähköradat Oy:llä (IVO-yhtiöt) työskennellen ulkomaillakin. Koti on Alajärvellä. Haapajärveltä Ladan syyläri osoitti koilliseen, jotta ajettaisiin edelleen tietä numero 58 36 km Kärsämäelle, missä elelevät kärsäkkäät. Täällä hokkalalainen täytti autonsa bensatankin, niinkuin hän oli tehnyt aikaisemminkin, mennessään Lappiin tai Pohois-Norjan Ruijaan. Kärsämäen ohitti etelästä pohjoiseen suuntaava Suomen maantieliikenteen valtaväylä nelos- eli E75-tie, jolle matkamiehemme kääntyi vasemmalle kohti pohjoista. Sattui niin hyvä tuuri, että autobaanalla ei tällä kertaa ollut nynnyjä nyhveröitä körryyttelijöitä tulppana moottoriajoneuvoletkan kärjessä. Niinpä pystyikin ajamaan viisari 110:ssä seuraavat 23 kilometriä, kunnes tuli Piippolan Leskenkylä vastaan. Sinne oli alunperin pystytetty Somen maantieteellisen keskipisteen merkkipaasi.
Tämä hokkalaisen ajomatka suoritettiin tukahduttavassa helteessä, joten kuljettajan oli saatava vilvoitusta auton sisälle muodostuneeseen pätsiin. Laajalti tunnettuahan oli, että talven paukahtelevilla pakkasilla, klassisen Ladan matkustamo oli lämpöisyydessään vertaansa vailla Suomen autokannassa. Lada myöskin käynnistyi ilman moottorin esilämmitystä parinkymmenenkin asteen pakkasilmassa. Kun venäläiset kehittivät Ladan Fiatista, tuliko edellä mainittu lämpöominaisuus vahingossa vai opettiko Siperia sen suunnittelussa. Viilennyspuoli ei ollut onnistunut yhtä hyvin. Sen olisi pitänyt toimia asteettain siirtäen lämpimästä kylmään, mutta tällöin puhalsi vain kylmää ilmaa, mikä aiheutti epämiellyttävän vetoisen viluntunteen, joka jäykisti niskan. Mutta eläpä huoli. Reissaajamme oli keksinyt parannuskonstin tähän ongelmaan. Hän ruuvasi molempien puolien sivuikkunat ylhäältä ainoastaan pari senttiä auki, niin että veto kulki hänen pääkukkunsa yläpuolelta koskettamatta sitä. Tämä siksi, että kun hän oli aikaisemmin aukaissut ikkunat runsaammin auki, hän oli saanut joka kerta ankaran nuhan. Tällä matkalla tuuli toi auton sisälle muuta hajua kuin vehreän kesän kasvien erittämät tuoksut. Sattui niin, että joka pitäjässä Kyyjärveltä Sodankylään saakka oli litelannan pellolle ajopäivä ja tämän vetisen sonnan hajua ei ole kuultu kenenkään pitäneen miellyttävänä. Reissumiehemme aprikoi oliko Euroopan yhteisö (EU) määrännyt tietyn vuorokauden, jolloin kaikkien tuli kuljettaa lietelanta pelloille, mutta näin ei suinkaan ollut asianlaita. Reissaajan mielen sopukoista kiipesi esiin vanha muisto. Kun hän kävi Alajärven keskikoulua, niin vuosina 1962-1964 opetti maatilataloutta käytännön maanviljelijä, agrologi Antti Franssila, Kun joskus joku muistutti lannanhajua epämiellyttäväksi, Antti tokaisi, että hajussa kasvaa, jos vain olla saattaa. Hän saapui pitämään maatilatalouden tunteja Koskenvarrelta Nuffield-maataloustraktorilla, jota käytti joskus opetusvälineenäkin.
Hokkalalainen ”easy rider” (lausu: i ei raider) eli huoleton oli siis saapunut Piippolan Leskelän kylään. Tämä kylä tunnetaan Tauno Marjomaan suunnittelemasta, luonnonkivestä muuratusta, pari metriä korkeasta merkkipaasista, jota kauan aikaa pidettiin Suomen maantieteellisenä keskipisteenä. Maanmittauslaitoksen geodeettinen toimisto määritteli siihen Suomen keskipisteen paikan 1958. Myöhemmin maanmittauslaitos laski uudelleen Suomen keskipisteen paikan aluevesirajojen muutoksen jälkeen, niin että se sijaitsee Piippolasta n. 20 km Kärsämäelle päin (Lähteenä muun ohessa Valittujen palojen Suomen tiekartasto).
Täällä Leskelän kylässä syntyi ja asui Pentti Haanpää, jonka maallinen vaellus alkoi 14.10.1905 ja loppui 30.9.1955, kun hän kalareissulla hukkui myrskyävään Pyhännän Iso Lamujärveen. Hän ei sinne päätynyt, vaan oleskeli siellä vainajana sitkeästi peräti 10 päivää ennenkuin antautui naarattavaksi ylös. Joku oli näkevinään jopa pienen virnistyksen. Vainajan huulilla tämän noustessa aaltojen alta. Sinnikkäitä inehmoja nämä piipposet, kuten esimerkiksi Juha Väätäinenkin, joka uskoi julmettuun treenaamiseensa ja putkahti eurooppalaisille yleisurheilun seuraajille tuntemattomuuden pimennosta vuoden 1971 Helsingin EM-kisojen 5000 m ja 10 000 m juoksujen Euroopan mestariksi.
Lainatessaan takavuosina kirjoja Kyyjärven kunnankirjastosta, jota hoiti Terttu Sillanpää, hokkalaiselle tuli sattumalta muiden kirjojen seassa Pentti Haanpään vuonna 1925 ilmestynyt novellikokoelma ”Maantietä pitkin” Kotonaan Hokkalassa lainaaja avasi muutaman päivän kuluttua kirjan ja luettuaan lauseen ja kaksi ja huomasi teoksen kiinnostavaksi.
Lukijaa viehätti kirjailijan loistava tyyli. Hänen sanansa eli ja ilmaisi väkevämmin, kuin kenenkään kertojan, mihin hokkalalainen oli tutustunut. Ahmittuaan novellikokoelman, hän oitis otti selville, kuka tämä Haanpää olikaan? Mestarikirjailija oli syntynyt v. 1905 maanviljelijän poikana Pohjois-Pohjanmaalla Leskelän kylässä. Kansakoulun käytyään hän eli kotiseudullaan vapaana kirjailijana täydentäen tietojaan omin päin opiskelemalla, jopa niin, että pystyi kääntämään itselle englanninkielestä. Haanpää oli luonnon lahjakkuus, joka kirjoittaessaan novellikokoelman ”Maantietä pitkin” 20-vuotiaana oli jo valmis taiteilija. (Lähde: Suomalaisen kirjallisuuden historia, Kauko Heikkilä).
Innostuksissaan hokkalalainen luki Otavan v. 1979 julkaisemat 8 osaiset Haanpään kootut teokset 3134 sivua ja päiväkirjat ”Muistiin merkintöjä 1925-1939” 293 sivua ja ”kirjoituksia kahdesta sodasta” 176 sivua, sekä ”Kirveeniskuja” Haanpään tuotannosta valinnut Veikko Huovinen 120 sivua. Hokkalalainen tutustui myös kirjailijan henkilökohtaiseen elämään tietokirjojen kautta, kuten Matti Salmisen, Pentti Haanpään tarinaan 304 sivua ja Esko Virretin Haanpäätä koskeva kirja. Vuonna 1974 hokkalalainen oli ohikulkumatkalla pistäytynyt Piippolan kunnan silloisessa jyvämakasiinistä tehdyssä pienessä museossa, missä oli yhteen jyvälaariin, josta oli etuseinä poistettu, laadittu Haanpäälle oma osasto. Siellä oli hänen kirjojensa ensi painoksia, kuten mm. ”Tuuli käy heidän ylitseen”, Kenttä ja kasarmi”, Isännät ja isäntien varjot”, Ihmiselon karvas ihanuus”, Yhdeksän miehen saappaat”, Iisakki vähäpuheinen”, Kiinalaiset jutut”. Sieltä löytyi 6-kulmainen visapiippu, shakkipeli, korttipakka, sotareppu ym. Museon pitäjän suhteellisuuden tajua osoitte se, että kun kansalliskirjailija Haanpäällä oli oma osastonsa, niin Euroopan mestari Juha Väätäisellä oli isokokoinen juoksijajuliste seinällä. Parikymmentä vuotta myöhemmin hokkalainen oli nähnyt lehdessä pikku-uutisen, missä kerrottiin, että Pentti Haanpään esineistöä oli nähtävissä Leskelän seurantalolla. Sitä hokkalalainen päätti käydä joskus katsomassa ohikulkiessaan. Hän osallistui myös Haapavesi folkfestivaalin ohessa järjestettyyn Haanpää- seminaariin.
Kirjallisuuden tutkija Kauko Heikkilä kuvaa Pentti Haanpään kirjallista tuotantoa siten, että tämän omin ala oli lyhyehkö kertomus, kuvaus tai novelli, jota hän itse nimitti jutuksi. Niiden aiheet olivvat Pohjolan kansan, varsinkin metsä- ja uittotyömailla kiertelevien työmiesten elämästä. Kovaa työtä tekevä, mutta tilaisuuden tullen rennosti elävä jätkä onkin Haanpään kuvausten keskeinen henkilö. Häntä, samoin kuin muitakin henkilöitä, kirjailija on kuvannut tuoreen realisesti ja osuvasti. Ankara taistelu leivästä, heikko sivistystaso ja vankka omalaatuisuus leimaavat Haanpään henkilöitä. Heidän elämänkohtaloita hän on tiivistellyt tarkkanäköistä silmää ja luontaista kertojalahjakkuutta todistaviin juttuihinsa reheviksi, toisinaan pessimistisiksi, toisinaan huumorin sävyttämiksi kuvauksiksi. (Lähde: Suomalaisen kirjallisuuden historia, Kauko Heikkilä, Pentti Haanpäästä, kustantaja Otava).
Edellisestä Kauko Heikkilän analyysistä voisi saada jopa sellaisen kuvan, että Haanpään muut henkilöt olisivat vain vähäisessä sivuosassa jätkään verrattuna. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä kirjailija kirjoitti valtaosan tuotannostaan muunlaisista ihmisistä, kuten isännistä, emännistä, piijoista, rengeistä, papeista, hevosmiehistä, kauppiaista, apteekkareista, suutareista, räätäleistä, Amerikankäviöistä, sotilaista, pelimanneista, virkamiehistä, tietäjistä, huijareista, koijareista, näyttelijöistä, puutavarayhtiön miehistä, pesäpallon pelaajista, polkupyöräurheilijoista, hiihtourheilijoista, viinankeittäjistä ja trokareista ja monista muista tärkeän ammatin harjoittajista. Tiedotusvälineissä ja kustantajan mainoksissa annettiin sellainen kuva, että Pentti Haanpää olisi tukkijätkä. (Muutoin on todettava, että jätkän varassa oli tuolloin maamme merkittävimmän vientiteollisuuden haaran, puusta saatavien tuotteiden viennin olemassaolo, sillä jos jätkä ei olisi koukistanut männyn tai kuusen tai koivun juurelle puupäisellä pokasahallaan hinkkaamaan puita nurin, kirveellä karsimaan, sahaten määrämittaisiksi ja kuorimaan teräsimellä tai pantveitellä ja uittamaan puutavaran tehtaille ja sahoille. Ulkomaille suuntaavien rahtilaivojen tyhjänä kumisevien lastiruumien nälkäiseen kitaan ei olisi ollut täytteeksi tukkeja, propseja, kaivospölkkyjä, parrulankkuja, lautoja, egyptinparruja, vaneria, sellua, pahvia, paperia, puusepäntuotteita ja niin poispäin. Haanpää ei ollut koskaan ammattimainen tukkijätkä. Tietenkin maalaistalon poikana hän ei koskaan ollut tienestiä harjoittanut eikä asustellut tukkikämpillä. Pentti piti majaansa isänsä maalaistalon vinttikamarissa n. 35-vuotiaaksi. Alettuaan parinkymmenen iässä ansaitsemaan kirjoittamisella rahaa, hän lopetti ruumiillisen työn tekemisen, mitä joskus pysyäkseen kunnossa, kuokki suota hitusen pelloksi. Heinäntekoonkin hän palkkasi sijalleen rengin. Äidilleen hän maksoi kuukausittain ylöspidostaan. Se joka piti Penttiä ammattimaisena tukkijätkänä puhui paksua palturia.
Miten sitten syntyi myytti (taru, satu) siitä, että Pentti Haanpää olisi ammatiltaan tukkijätkä,. Seuraavaana pari tapausta, jotka saattoivat vaikuttaa tarun syntyyn. Hokkalalainen oli kerran sattumalta pistäytynyt erääseen kirjakauppaan katsomaan löytyisikö mielenkiintoisia kirjoja ostettavaksi. Sisällä esitelmöi tuntematon asiantuntija pienelle kuuliakunnalle tähän tapaan: Järkikin jo sanoo, että se popula, joka hyötyy sen hetkisistä olosuhteista kulloisessakin yhteiskunnassa, ei halua muuttaa sitä ja se popula, joka elää kurjuudessa haluaa muutosta. Suomessa käytiin vuonna 1918 kansainvälisestikkin verrattuna hyvin raaka sisällissota, joka synnytti kauan kestäneen jakautumisen kansan keskuudessa. Hävinnyt osapuoli koostui työläisistä ja heitä varten perustetut vankileirit olivat kehnosti järjestetyt. Teloittamisen lisäksi vankeja lähetettiin tuonpuoleisiin nälkään tappamalla. Ulkovallat näkivät leirityksen niin eläimellisenä, että uhkasivat sanktioilla, jollei homma muutu inhimillisemmäksi, jopa joillakin tahoilla fundeerattiin, että jätetäänkö juuri itsenäistynyt Suomen valtio vaille virallista tunnustusta. Teollisuustyöntekijät joutuivat sisällissodan jälkeen elämään suuressa niukkuudessa. Tämä edesauttoi uudestaan kapinamielialan itämistä. Vallassa olijat pohtivat kuumeisesti, miten saada teollisuustyöväki integroitua (yhdistymään) sen hetkiseen yhteiskuntaan. Siten kasvoi metallityömiesten joukossa nuori, lahjakas kirjalija Toivo Pekkanen (s.1902-k.1957). Hän oli maltillinen konsessushakuinen, yksimielisyyteen pyrkivä, joka yritti ymmärtää kaikkia osapuolia vaikka hänen sympatiansa (myötäymmärtää) olikin työväenluokan taholla. Hänen kirjoillaan uskottiin olevan tehdastyöväen kapinamielialaa laskeva vaikutus. Kapinamieliala kyti myös pohjolan jättimäisillä metsätyömailla tukkijätkien keskuudessa, kun maalaistalon karjallakin oli paremmat majoitustilat, kuin metsätyöläisillä kämpissään. Puutavarayhtiöt järjestivät ravinnoksi pilaaantunutta amerikanläskiä, mitä sanottiin ”Wilsonin pinnaksi” USA:n presidentin sukunimen mukaan. Yhtiöt maksoivat niin kehnoa palkkaa, että sillä juuri ja juuri kitui hengissä. Vuonna 1922 Jahvetti Moilanen eli Janne Myyryläinen, entinen Kajaani yhtiön työnjohtaja, joka oli loikannut Neuvostoliittoon, tuli sieltä Lappiin ja järjesti niin kutsutun ”Läskikapinan” saaden osan jätkistä liittymään joukkoonsa ja valloitti jättiläismäiset metsätyömaat ja anasti niiltä rahat ja elintarvikkeet kirjoittaen yhtiölle niistä kuitit. Saalista oli yli 100 hevoskuormaa Neuvostoliittoon vietäväksi. Valtaapitävät ajattelivat, että pitäisi löytää Toivo Pekkasen kaltainen kirjailija jätkien keskuudesta, joka kirjoituksillaan saisi tukkijätkien keskuudesta kapinamielialan lauhtumaan, kuin tilauksesta putkahti esiin Pohjois-Pohjanmaan maaseudun sydänmailta 20-vuotias superlahjakas kirjailija Pentti Haanpää. Jotta jätkät ottaisivat hänet omakseen, alettiin Haanpäätä valheellisesti mainostaa tukkijätkänä. Hänen suhteessa ei kuitenkaan kaikki mennyt niinkuin ylhäällä haaveiltiin, eikä Haanpäästä tullut ”tukkijätken Toivo Pekkasta”, sillä jyrkkäluontoisena hän ei totellut lakeijamaisesti, miten”yläkerta”olisi halunnut ohjailla hänen kirjoittamistaan, vaan teki teoksensa oman näkemyksensä ja järkeilynsä mukaisesti. Haanpää oli mies, joka taivalsi omia polkujaan. Edellisen perusteella sai siivet taru, jonka mukaan hän totuuden vastaisesti olisi ollut aito tukkijätkä.
Toinen seikka mikä vaikutti luuloon, että Haanpää olisi ollut tukkijätkä, ennenkuin aloitti kirjailijan uran, oli kirjailija Olavi Paavolaisen arvostelu Haanpään novellikokoelmasta ” Kenttä ja kasarmi”, joka julkaistiin v. 1928 Pentin ollessa 23-vuotias. ”Kentässä ja kasarmissa” hän kuvasi huumorilla ilkikurisen leikillisesti armeijan elämää ja se aiheutti lukijakunnan kahtiajaon. Tuohon aikaan maassamme oli paljon sotaintoisia jopa sotakiihkoisia ja heidän mielestään oli puhäinhäväistystä kirjoittaa armeijasta muuten kuin syvän vakavasti. Siinä ratilla sompillessaan hokkalalainen mietti, että sotaintoisuus on vuorotellen nouseva ja laskeva tunne, sillä 1945 toisen maailmansodan päättyessä oli maassamme vain vähän sotaa toivovia. Hän ajatteli, että jokohan lähitulevaisuudessa aletaan nousta sotaintoisuuden noususuhdannekäyrän huippua kohti.
Pentti Haanpää joutui ”Kenttä ja kasarmi-novellikokoelman vuoksi armottoman röykytyksen kohteeksi. Kustantamot lakkasivat julkaisemasta hänen kirjojaan. Tietokirjailija Matti Salmisen mukaan maamme 1920-luvun kokeimman kirjateilauksen eli alaspolkemisen mitätöimisen teki ”Kentästä ja kasarmista” juuri sillä hetkellä varusmiespalvelusta suorittava, eurooppalaiseksi kosmopoliitiksi pyrkivä, hienosteleva kirjailija Olavi Paavolainen, joka pingotti ankarasti jotta pääsisi reserviupseerikouluun. Haukkuessaan ensin ylimieliseen sävyyn kirjan pataluhaksi, Paavolainen kuitenkin tunnustaa Haanpään olevan oikeassa. Paavolaisen mukaan jokainen armeijassa palvellut voi vaikuttaa siitä, että suurin osa asevelvollisista ajattelee ja tuntee palveluaikanaan siten kuin sotamies Haanpää. Taiteilijalla on vapautensa, mutta huomattakoon, vain suurella taiteilijalla. ”Kenttä ja kasarmia” ei ole kirjoittanut kirjalija ja taitelijija Pentti Haanpää, vaan sotamies Haanpää Pentti, siviliammatiltaan tukkijätkä. Tämä viimeinen lause antoikin siivet laajalle levinneeelle harhaluulolle, että Pentti Haanpää olisi ollut ammattimainen savottajätkä ennen kirjailijaksi ryhtymistä. 1930-luvun loppupuolella Olavi Paavolainen käänsi takkinsa nurin ja kehui Haanpäätä ja pyysi anteeksi tylyjä arvostelujaan. (Lähteenä: Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina. Matti Kurjensaari, Loistava Olavi Paavolainen).
Kun hokkalalainen ajoi nelostietä läpi Piippolan Leskelän kylän, Lada Combin moottori hyrisi tasaisesti nopeusmittarin neulan seistessä kuudessakympissä, kierroslukumittarin näyttäessä 2000, moottorin lämpötilä oli näin kuumalla 80. Bensamittari näytti full ja ampeeri mittari osoitti akun olevan kunnossa. Mikäs tässä oli ajella päin pohjoista sillä kaikki oli all right. Tienvieressä oikealla virtasi joki laiskasti. Vasemmalla vilahti lunnonkivistä muurattu, parimetriä korkea, pyöreä, entisen maamme maantieteellisen keskipisteen merkkipaasi seurantalon läheisyydessä. Kun kuudenkympin nopeusrajoitus päättyi hokkalalainen antoi Ladalle hanaa ja puolen minuutin päästä nopeusmittarineula otti paikkansa lukemassa 110 km tunnissa. Ajettuaan tällä vauhdilla 850 kilometriä hänen aivoissaan pärähti herätyskello soimaan: nyt taaskin hän ajoi Leskelän seurantalon ohi, vaikka oli ajatellut monta kertaa käyvänsä siellä. Kun pitkällä suoralla ei näkynyt ajoneuvoja tulevan edestä eikä takaa, hokkalalainen teki U-käännöksen, mihin piti ottaa hieman luiskaakin käyttöön johtuen Ladan pitkästä kääntösäteestä.
Kun hokkalainen käänsi autonsa seurantalon pihaan, siellä seisoskeli mies, jonka havaittuaan hän ajatteli, että monpa siinä Juha Väätäisen näköinen henkilö. Kun hokkalalainen oli noussut autosta, niin mies tuli kättelemään ja esitteli itsensä sukunimellä Väätäinen. Hokkalalainen esitteli myös itsensä ja ajatteli, ettätotta tosiaan edessänsä seisoo kaksinkertainen yleisurheilun euroopanmestari, joka kukisti Itä-saksalaisen (DDR) Jurgen Haasen Helsingin Euroopanmestaruuskisoissa v. 1971 5000 m juoksussa ja Juha voitti siellä myös 10 000 metrin juoksun . Hokkalalainenkin halusi osoittaa olevansa yleisurheilumiehiä, sillä hän oli kilpaillut piirikunnallisella tasolla pikajuoksussa nuortensarjoissa ja sanoa töksäytti, että satametriä 11,3 Kuortaneen kentällä syksyllä vuonna 1965. Julma-Juha vastasi itsestään 10.8. Tämä oli 100 metrillä huikea aika 10 000 metrin kestävyysjuoksijalle. Eipä maailmassa kautta aikainkaan ole askeltanut ketään yhtä nopsaa kymppitonnin juoksijaa? Ensimmäiseen maaotteluunsa osallistuikin 400 metrin juoksijana. Hän saavutti v. 1965 Suomen mestaruuden 800 m juokksussa. Julma etuliiteen nimeensä ei Juha suinkaan ollut saanut siksi, että olisi julma muita ihmisiä kohtaan, vaan oli humaani luonteeltaan. Liikanimi johtui hänen julmuudestaan itseään kohtaaan harjoitellessaan äärimmäisen raakasti, säälimättömästi ja voimaperäisesti. Legendan mukaan Julma-Juha olisi harjoitellut Afrikan savanneilla juoksemalla alasti kilpaa villieläinten kanssa.
Koulutukseltaan Juha Väätäinen oli kansakoulunopettaaja. Opiskelemaan hän oli päässyt poikkeusluvalla saamalla vapautuksen laulunopinnoista epämusikaalisuutensa vuoksi. Nyt ikämiehenä asuessaan Espanjassa, hän oli ryhtynyt taidemaalariksi ja oli pystyttämässä taidenäyttelyä synnyinkuntansa Piippolan Leskelän kylän seurantalolle. Hokkalalainen esitti, että hän halusi mennä sisälle seurantalolle katsomaan, onko siellä näytteillä kirjailija Pentti Haanpäälle kuuluneita tavaroita. Juha virkkoi, että mene vain sisälle ja vilkaise samalla hänen maalaamia taulujaan. Niitä oli paljon ja ne olivat suurikokoisia. Hokkalalainen mietti, että olisipa ollut jokin pienikokoinen taulu, jonka hän olisi voinut ostaa nyt itse maestrolta. Tauluja ei ollut vielä ehditty nostaa seinälle, vaan ne seisoivat lattialla seiniin nojaten, mutta niiden katsominen oli helppoa. Hokkalalainen sanoi Juhalle, että teetpä sinä suurikoisia taidemaalauksia. Julma-Juha vastasi, että hänellä ei ole ollut koskaan tapana tehdä mitään pientä. Silmiin pisti pullea lompakko joka makasi huolettomasti keskellä tyhjää, pitkää pöytää. Kirjailija Pentti Haanpään jäämistöä ei näkynyt missään. Seinältä kylläkin hänen kuvansa katseli ovela pilke lievästi kaksisuuntaisissa silmissään. Pentti oli itse todennut, että oon niin ruma, että vivahdan komialle.
Hokkalalainen nousi autoonsa iloisen yllättyneenä, kun matkalle osui tällainen ylimääräinen bonus, kun hän sattumanoikusta tapasi ihailemaansa kestävyysjuoksun kaksinkertaisen Euroopanmestarin Juha Väätäisen, lahjakkaan, älykkään, määrätietoisen, periksiantamattoman ja huumorintajuisen ihmisen. Nelostiellä suunta oli yhä pohjoiseen. Masiina kävi nokkapellin alla tasaisesti, kun tyytyväisyyttään kehräävä kissa, joka oli syönyt lihavan tunturisopulin. Kemin jälkeen oli tarkkailtava tielle loikkivia poroja. Oltiin menossa kumppaninsa Ladan kanssa kohti villiä yöttömän yön, sinisenä siintävien tuntureiden, tarunhohtoisten seitojen, kimmeltävän purokullan, solisevien tunturipurojen, kirkasvetisinä päilyvien lompoloiden kesyttömiä maisemia. Siellä tolvaavat roukuvasti, ääntelevät porotokat, susien vertahyytävä ulvonta viiltää yötä, kiiruna narisee arrr-arrr, lapinpöllö puuskuttaa huu-huu, harvinainen tunturihaukka päästelee varoitusääntään geä-ä-geä-ä. Lisättäköön tähän vielä laulusta lainattu säe: ”Siel uipi sorsa suruton ja peuralauma rannal on taajat sääskiparvet pimentää auringon” Pinnoitetut autonrenkaat ulisivat lauluaan: Olemme tiellä taas, olemme tiellä taas!,
Pohjolan retkeltä palattuaan hokkalalainen silmäili kertyneitä sanomalehtiä ja huomasi pikku-uutisen. Pitkäkyntinen oli varastanut Juha Väätäisen taidenäyttelystä Piippolasta pöydällä olleen Juhan pullean lompakon. Julma-Juha oli julmistunut ja kaksinkertainen euroopanmestari oli juossut voron kiinni.
Hannes Keskitalo
