Kahavittelua

Sumpin keitolla se alotettiin. Meilläkin oli oikein erikseen sumppikattila, johon kaajettiin eellisen kahavin perät ja vettä ja sitten kiehautettiin. Perien päältä sumppi kaajettiin kahavipannuun ja lusikalla uusia poroja sekkaan. Vielä pieni pala kahavinselevikettä ja jotku laitto pikkulusikan kärellisen suolaa. Oon kuullu, että suolaa saatettiin laittaa enemmänkin. Sitten kahavi kiehautettiin.

Kerran oltiin velijen kans päineen kotona. Isä ja äiti oli menny johonkin, mihin ei otettu kersoja völijyyn. Veli rupes keittämään kahavia. Ensin piti saaha hellaan valakea. Oli tuulinen ja kostea ilima, eikä se valakea tahtonu syttyä. Lieskat ja savu tuprahti välillä luukusta. Vihon viimen saatiin sumppikattila hellalle. Veli oli sitä mieltä, että sitä pittää keittää oikein kauan, että kaikki mehut lähtöö. Kyllä sitä keitettiinkin! Muistelen, että sen kahavittelun jäläkeen oli maha kippeä.

Kahavin juonnissa oli jonkullainen järijestys ja rituaali. Nykysin se on muuttunu toisenlaiseks. Nyt kuletaan "trendikkäästi" kannellinen pahavimuki kourassa ja puhutaan kännykkään.

Ku vieras pistäänty tuppaan ni emäntä alako het kahavinkeittoon. Vieras alako kursailemmaan ja estelemmään, että ei tässä renkää ruveta minun takia kahavia keittämään. Siinä kursaillessa se kahavi ehti valamistua.

Kahavin kans piti olla kastelua. Nykysin on kaikenlaista torttua ja paita ja piirakkaa, sillon oli nisukukkoa tai korppuja tai vesrinkuloita. Juhuliin tietysti leivottiin sen seittemää sorttia kakkuja, pikkuleipiä ja täytekakku vielä kaiken kukkuraks. Jos tarijolla oli nisukukkoa ja pikkuleipiä, niin siinäkin oli  järijestys: ensin otettiin nisua ja sitten vasta pikkuleipiä. Oiskohan siitä tullu se sanonta ku joku rykkii oikein kovasti:" Elä pullaan tukehu, jää pikkuleivät syömätä!"