Senkin, kun pienenä kersana heräs aattoaamuna ratiosta kuuluvaan joululauluun. Siinä varoteltiin, ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa. Jännitys kouras mahanpohojasta.
Oven rausta näky valo, äiti ja isä oli vissiin navettahommissa ku tuvassa ei ollu mittään liikettä. Velikin nukku vielä. Tuvassa hais hyvältä. Uunissa paistu jouluruokia, lihhaa ja pehemosta perulootaa. Minulle ne ei oikein maistunu, aattoilta ja joulupukin tulo jännitti niin raakasti. Tiskapöyvvällä oli piparkakkuja isossa lasipurkissa. Piti nousta ränkylle että yletty ottamaan. Sekahetelmäsoppa oli valamiina jäähtymässä. Senkin äiti oli kerinny keittää het aamutuimaan.
Äitillä riitti työtä valamistelussa. Meistä kersosta ei ollu vielä palijon apua. Navetasta tultua äiti rupes keittämään riisryynipuuroa. Puuron ku sai hautumaan, ni otti käsittellyyn oman mekontekeleen. Siinä oli vielä jottain neulottavvaa. Oma jäi aina viimeseks ku piti tehä koululaisille kuusjuhulamekkoja. Se sai mekon valamiiks ja laitto Tikka-konneen kannen alle. Minä sain tellätä kannelle joululiinan, jossa oli kuvia kynttilästä kuusen oksalla. Veli otti paperisen joulutaulun. Siinä oli tonttuja askareissaan ja elukoita kurkistelemassa nurkkapielistä. Se alako ripustammaan taulua seinälle, nous sängyn kannelle ja kiinnitti nastolla ratiohyllyn viereen.
Äiti luuttus vielä lattian, että isä sai kantaa kuusen sisälle. Isällä oli enemmän ulukohommia, saunan lämmitystä ja havuja se laitto porraspäähän. Ja olihan sillä vielä vakituiset jouluostokset. Se ruukas aattona käyvvä ostamassa puoli pötkyä parempaa makkaraa. Se oli vissiin pekonimakkaraa, ei siihen aikaan ollu makkaroilla mittään ulukomaankielisiä nimiä. Sitten vielä ison kimpaleen punakuorista juustoa. Ei semmosia ollu ikkään arkena.
Myö kersat koristeltiin kuus, isä laitto kynttilät oksille. Sillon oli jo semmoset kynttilätellingit, ei rengänny narulla rustata. Latvaan vielä kaunis kimaltava tähti.
Kuus oli nyt valamis ja sitä ihhailtiin. Istuttiin isän kans toisiammo vastapäätä. Isä otti kaapista sen ison juustokimpaleen, puukon tupestaan ja leikkas minulle ja itelleen paksun viipaleen. Myö maisteltiin hartaasti tätä isän joulujuustoa. Kovasti meitä hymmyilytti, oli se niin hyvvää. Paksujahan ne viipaleet oli, puukolla veistetyt. Ei ollu meillä juustohöylää sillon.
Joitakin vuosia myöhemmin isä osti juustohöylän. Toi sen äitille Kaisan-päivälahajaa. Minulla alako leuka väpättämmään. Äiti ihhaili lahajaasa, sitten hoksas, kysy: ”Mikäs nyt on, jaa niin sullakin on nimipäivä.” Minun kolomas nimi on Katariina. Ei semmosia kolomansia nimiä vissiin ruukata palijon juhulia. Äiti lohutteli, että se höylä on yhteinen lahaja. Ja yhteisesti sitä käytettiinkin. Kestävä se oli, luupäinen. Taitaa olla vieläkin jossain laatikon pohojalla.
