Tutustumiskierros II

Vanhan koulun eteisaulasta suuntaamme suoraan eteenpäin ja tulemme luokkaan jossa on seinille nostettuja höyläpenkkejä, katosta roikkuu muutamia kiipeilyköysiä jotka on niputettu sivuseinälle. Siellä on myös puolapuut ja katosta roikkuu voimistelurenkaat. Oikealla sivuseinällä on suuri vanerinen kaappi, jossa säilytetään puutyökaluja sekä joitakin liikuntavälineitä. Olemme koulun yhdistetyssä puutyöluokka/voimistelusalissa.

Jo ekaluokalla aloitimme puukäsityöt. Ensimmäinen työ oli nappipuikko, sellainen hivenen kuulakärkikynää pitempi sormen vahvuinen puikko jonka toinen pää oli teroitettu. Puikko vuoltiin ja hinkattiin santapaperilla tasaiseksi. Mitä sillä tehtiin, sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä.

Hermanni oli opettajana ja pyysi puikkoni tarkastukseen. Silmäili sitä pitkään ja totesi että; "Tämähän on kuin Nurmijoen maantie."

Loukkaannuin tuosta sen verran ettei minusta koskaan mitään puumiestä tullut - linnunpöntöt ja polttopuiden hankinta saivat riittää. Vasta aikuisiällä olen miettinyt, kun olen Nurmijoella käynytkin, että se tiehän on viivasuora, kilometrimäärin. Alkaa täältä pian joen jälkeen ja menee läpi asutuksen, ohi Eräkartanon (koulun) ja päättyy vasta kilometrien jälkeen Partasen mutkaan. Ja minä kun silloin luulin että tie oli täynnä mutkia ja kuoppia.

Iltaisin luokkatila toimi jumppaympäristönä. Joku KyKyn nuorista veti noita voimistelu- ja jumppatapahtumia ja niihin tultiin kylän eri laidoilta. Urheilu oli silloin hyvin suosittua nuorison keskuudessa, kiitos vasta hetki sitten olleiden Helsingin Olympiakisojen. Mutta palataan aulaan ja todetaan vasemmalla joenpuoleisella seinällä koulun keittola. Siellä meille valmistettiin päivittäin lämmin ruoka. Keittoja, vellejä ja puuroja enimmäkseen, maito ja leivät olivat jokaisella kotoa tuotuina.

Samalla joenpuoleisella seinustalla on koulun suurin ja arvokkain luokka. Siellä on harmooni, liitutaulun yläpuolella presidenttien kuvarivistö ja sivuseinällä pönttöuunien lähellä raameissa Ylipäällikön Päiväkäsky. Se kertoo sotien päättymisestä. Tuossa luokassa pidettiin aina yhteinen aamuhartaus. Luettiin joku lyhyt rukous ja veisattiin virsi - ja sitten töihin. Luokassa oli aina myös yhteinen kevätjuhla josta suvivirren jälkeen päästiin odotetuille kesälaitumille.

Keväisin järjestettiin ns. Raittiuskilpakirjoitukset, joiden palkinnot tuossa kevätjuhlassa jaettiin. Muistan kerran saaneeni palkintona pienen pehmytkantisen kirjasen, jonka nimi oli Tulivesi. Se ei kerro mistään täkäläisestä ryyppyremmistä, vaan se sijoittuu Afrikkaan. Miten siellä tämä kauhea aine, alkoholi, sai hirveitä aikaan. Olipa vain sellainen valistuskirjanen, että on omalta osaltaan ohjaillut elämääni aina näihin vanhuusvuosiin saakka.

Kirjoittaminen vaatii hyvää mielikuvitusta. Juurilla -tapahumatilaisuudessa olivat mukana myös pitäjämme ainoa ammattikirjailija Heikki Luoma ja Nopola Newsiin murrepakinoita kirjoittava Tuulikki Rauma. Meillä kaikilla on samantapainen lapsuus, työläiskoti ja suhtellisen vaatimaton kasvuympäristö. Valtakunnallisesti Kalle Päätalo voidaan niinikään lukea samaan kaartiin. Tein sellaisen päätelmän että vaatimaton elinympäristö on mitä parhain kasvualusta hyvälle mielikuvitukselle. Jos tuota puutetta ja suoranaista köyhyyttä eläisi päivästä päivään ns. yksi yhteen, niin raskasta olisi. Kaikki mielikuvien luomat haaveet ja tavoitteet elämää varmasti helpottivat.

Sitten piipahdamme vielä sisääntulon oikeanpuoleisesta ovesta ja nousemme ruskeaksi maalattuja jyrkkiä portaita myöten yläkertaan.

Tasanteella oikealla on opettajan asunto. Vasemalta pääsemme kookkaaseen, matalaan luokkahuoneeseen. Siellä ei ole edes koroketta, vaan opettajan pöytä on samassa tasossa pulpettien kanssa. Tuosta tilasta on jäänyt mieleen lukuisat laulutunnit. Katri Lassila (Lehtinen) opetti meille lauluja mahtavan määrän, mm. kaikki Suomen maakuntalaulut sekä Suomen, USA:n, Ruotsin ja Venäjän kansallislaulut. Myös sen ajan kansalliseen tunteeseen liittyvät "sua lähde kaunis katselen" -tyyliset kappaleet.

Hermanni opetti Luonnontietoa ja eräällä tunnilla oli esillä ihmisen koostumus. Ihmeenä kuulimme että ihmisessä on noin 70 prosenttia vettä.

Tuota varten täytyi jokaisen piirtää siitä havainnekuva. Minä piirsin jonkinlaisen mieshahmon ja rajasin tuosta rinnankorkeudelta poikki ja väritin alaosan siniseksi. Hermanni pysähtyi siihen viereen ja totesi että "ne näkyy olevan Taiston isännän alushousut täynnä vettä." Eli tuon arvion jälkeen on täysin luonnollista se ettei minusta koskaan mitään taiteilijaakaan tullut.

Taisto Kotka